Julkaistu: 11.01.2017 04:00

Ei vain leivästä

Kävin joulukuussa Latvian pääkaupungissa Riiassa. 

Kaunis kaupunki, jonka vanhoissa taloissa on upeita yksityiskohtia ja puistoissa nykytaidetta ohikulkijoiden virkistykseksi. Kaupunki, jonka lähihistoriassa on paljon synkkää. 

Vierailut Miehitysmuseoon ja KGB-taloon muistuttivat siitä, miten vähän aikaa sitten niin paljon oli kiellettyä naapurimaissamme. Oli vain yksi oikea tapa ajatella, ja sitä vastaan toiminen oli rikos.


Miehitysmuseossa oli piskuinen kirjakauppa, josta ostin latvialaisen runoilijan Knuts Skujenieksin Seed in Snow -kokoelman. Suomeksi Skujenieksiä ei ole yksittäisiä runoja enempää käännetty, mutta englanninnokset tutustuttivat minut tämän nyt kahdeksankymppisen kääntäjän ja kirjailijan tuotantoon.

Skujenieks joutui 1960-luvulla tekaistujen syytteiden johdosta vankileirille seitsemäksi vuodeksi. 

On vaikeaa edes kuvitella, mitä nuo vuodet ovat pitäneet sisällään, millaista elämä on voinut olla. Miltä tuntuu joutua eroon läheisistään, arjestaan ja vapaudestaan vuosikausiksi? 

Skujenieks sai lähettää kaksi kirjettä kuukaudessa, ja vuosien kuluessa hän postitti vaimolleen kirjeiden yhteydessä satoja runojaan. Sēkla sniegā (Seed in Snow) on kokoelma juuri näitä runoja.


Se, mikä hätkähdyttää erityisesti, on vankileirin vaikutus Skujenieksin kirjoittamiseen. 

Hän kertoo löytäneensä luovan vapauden vankileirillä: sillä siellä ei ollut kirjallisia ryhmittymiä, ei taidekentän hyväksyntää tai hyljeksintää. Toki virikkeitä oli rajallisesti, mutta sen hyvänä puolena mielikuvitus pääsi kehittymään. 

Hän ei myöskään katso kirjoittaneensa vankileirirunoutta vaan runoutta vankileirillä. Ja se näkyy: tekstit eivät jää muurien sisäpuolelle vaan kertovat ihmisestä, luonnosta, maailmasta.

En tiedä, onko Skujenieks luonteeltaan suuri optimisti, mutta siltä hän kuulostaa. 

Ja vaikka gulag vei hänen fyysisen vapautensa, runoilijan henkistä vapautta se ei onnistunut kahlehtimaan. Runous oli keino selviytyä, pysyä tasapainossa. Tapa elää.


Skujenieks ei suinkaan ole ainoa vaikeissa olosuhteissa taidetta tehnyt. 

Ihmiset, jotka kaikista todennäköisyyksistä huolimatta tekevät silti taidettaan, liikuttavat minussa jotain. He muistuttavat äärimmäisellä tavalla siitä, ettei ihminen elä vain leivästä. 

Ei riitä, että vain ruumis on ravittu. Hengenravintoa on monenlaista, ja siinäkin voi mennä epäterveisiin äärimmäisyyksiin, mutta perusviesti on: me tarvitsemme ravintoa sielullemme.


Taide pystyy sanomaan jotain sellaista, mihin muu viestintä ei kykene. Taide pystyy näyttämään jotain, mikä muuten jäisi näkemättä. 

Taide kertoo meille meistä itsestämme. Ja siksi sen viestit ovat niin monenlaisia. Ja siksi me tarvitsemme taidetta. Että ymmärtäisimme toisiamme. Itsestämme puhumattakaan.


Päivi Haanpää
paivi.haanpaa@gmail.com
Kirjoittaja on sanataideohjaaja, kirjoittaja, kirjallisuusterapiaohjaaja ja kirjallisuuskriitikko