Vuonna 1973 nuori Kai Hukkanen kaipasi äksöniä elämäänsä.
Niinpä hän tarttui monelle mahdottomalta kuulostavaan haasteeseen ja haki varusmiespalveluksen erikoiskoulutukseen laskuvarjojääkäriksi.
Uttiin laskuvarjojääkäriksi pääsivät aikanaan vain kovakuntoisimmat ja psyykkisesti kestävimmät, eivätkä kriteerit ole vuosien mittaan väljentyneet.
Hukkanen läpäisi päivän mittaisen testin ensimmäisellä yrittämällä.
– 200 metrin uimatestissä yksi kaveri jaksoi vain ensimmäiset 150 metriä. Peli on raakaa ja suoritus hylättiin. Hän sai saman tien heittää hyvästit koulutukselle, Hukkanen muistelee rankkaa testipäivää.
Jokainen hyppy on ainutlaatuinen
Yhdentoista kuukauden mittaisen laskuvarjojääkärikoulutuksen aikana Hukkanen ehti hypätä parikymmentä kertaa.
Jokaista hyppyään hän kuvailee ainutlaatuiseksi.
– Laskuvarjo on kuin purjeveneen kupu, joka menee myötätuuleen.
Ensimmäisen hyppynsä, ja sitä edeltävän jännityksen hän kuitenkin muistaa varsin elävästi.
– Elämäni ensimmäinen hyppy oli 400 metristä ennen juhannusta vuonna 1973. Lähdimme aamuyöstä hyppäämään, ja mietin vain miltä se tuntuu, kun en ollut ennen hypännyt varsinaisesti. Kun hyppäsin koneesta, näin pikkuhiljaa sivusilmällä miten se katosi näkökentästä kauemmaksi ja kauemmaksi.
Baretti päähän
Ensimmäisen hyppynsä jälkeen laskuvarjojääkärit saivat painaa punaisen baretin päähänsä.
Ennen baretin asettamista päähän juostiin kuitenkin kuuluisa barettijuoksu.
– Siellä minäkin alle 50-kiloisena juoksin kahdenkymmenen kilon varjolaukun kanssa, Hukkanen muistelee.
Mikäli koko matkaa ei jaksanut, siitä seurasi häpeä. Monelle baretin saaminen oli kunnian ja ylpeyden hetki.
– “Jos ei ole kuntoa, niin täällä se tehdään”, sanottiin meillekin koko ajan, Hukkanen kertoo.
Pitkä tauko hypyistä
Laskuvarjojääkärikoulutuksen jälkeen Hukkanen kuvitteli, että hyppääminen jäisi.
– Lähinnä ajattelin kertauksissa hyppääväni seuraavan kerran, hän kertoo.
Elämä veikin muualle, ja Hukkanen työskenteli 27 vuotta Panssariprikaatissa opistoupseerina.
Uransa aikana hän ehti olla myös YK:n palveluksessa 1990-luvulla Libanonissa ja Bosnia-Hertsegovinassa.
– Bosnia-Hertsegovinaan perustettiin Suomen rakentajapataljoona, Hukkanen kertoo.
Paluu taivaalle
Käänteen tekevä hetki koitti kuitenkin vuonna 2013, kun laskuvarjojääkärien kiltalehdessä oli ilmoitus Normandian maihinnousun 70-vuotisjuhlasta.
Paikalle historialliselle rannikolle sai lähteä hyppäämään. Ajatus houkutteli.
– Olin hypännyt viimeksi Utissa 1970-luvun lopussa eli melkein 40 vuotta oli taukoa, Hukkanen muistelee.
Asiat kuitenkin loksahtivat paikalleen ja lopulta hän päätyi Pohjois-Ranskaan vuonna 2014.
Ennen sitä hän hyppäsi viisi vaadittavaa hyppyä, joista kaksi oli Utissa ja kolme Immolan lentokentällä, samassa paikassa, jossa aikanaan Adolf Hitler ja C.G.E Mannerheim tervehtivät toisiaan vuonna 1942.
Ja jälleen Normandiassa
Nyt tänä vuonna Kai Hukkanen on 67-vuotias.
Toukokuun lopussa hän istui laskuvarjojääkäriystäviensä kanssa autossa, joka teki matkaa läpi Euroopan.
Suuntana seurueella oli jälleen Normandian maihinnousun vuosipäiväksi järjestelyt juhlat.
Kesäkuussa merkittävästä tapahtumasta tuli kuluneeksi 75 vuotta.
– Tänä vuonna Suomesta lähti hyppääjiä yli kolmekymmentä, Hukkanen kertoo.
Vuonna 2014 Hukkanen hyppäsi yhteensä kolme hyppyä Ranskan Foureavillessä, St. Marie Du Montissa ja Ecausvillessä.
Nyt kesäkuussa hän hyppäsi kerran, La Fieressä, jossa hypättiin vuosipäivän näyttävä päähyppy.
Mukana hyppäämässä oli myös 97-vuotias yhdysvaltalainen laskuvarjojääkäri, joka 75 vuotta sitten hyppäsi Normandiaan taistelun keskelle. Hän hyppäsi tandemhypyn.
Maankamaralla seissyt kymmentuhatpäinen yleisö näytti Hukkasen mukaan valtavalta massalta, kun hän ja kymmenen muuta koneesta hypännyttä liitelivät taivaalla satojen metrien korkeudessa.
– Harmi kyllä Marie-myrskyn takia tämän vuoden toinen hyppy Pegasus Bridgelle peruttiin, hän kertoo.
Edes korkeuksissa ei kauhistuta
Useita kertoja hypännyttä Hukkasta ei ole koskaan pelottanut. Ei edes silloin, kun hän hyppäsi kilometrin korkeudesta.
– Silloin oli todella tyyni keli, edes ylhäällä korkealla ei tuullut lainkaan.
Ei häntä pelottanut vuonna 2014 tai tänä vuonnakaan, vaikka hyppykokemus oli jäänyt vähäiseksi. Korkeintaan jännitti hieman.
– Jokaisessa hypyssä voi sattua jotain. Varjo voi toimia eri tavalla tai alastulo voi olla erilainen. Jos jotain yllättävää sattuu hypyn aikana, pitää tietää mitä varotoimia alkaa tehdä, Hukkanen kertaa ja näyttää samalla, miten oikeanlainen alastuloasento tehdään.
Uudet tuulet puhaltavat
Nyt monien vuosien jälkeen Hukkasella on uusi tavoite. Hän harjoittelee parhaillaan vapaata hyppyä Karjalan Skydivessa, johon hän liittyi vuonna 2014.
Hypyt suoritetaan tutulla Immolan lentokentällä.
Vapaassa hypyssä varjo aukaistaan itse, kun taas pakkolaukaisuhypyissä hyppääjä on laukaisuhihnalla kiinni lentokoneessa, ja mestari antaa hyppääjälle luvan hypätä, kun kone on hyppykohdalla.
– Sitten kun on kolme onnistunutta harjoitushyppyä taustalla, niin saa luvan hypätä vapaasti, Hukkanen kertoo.
Tavoitteena hänellä on saman vuorokauden aikana saada lupa, ja päästä hyppäämään.
– Eikun koneeseen vaan ja alas, kun luvan saa.
Laskuvarjohyppy
Ennen hyppäämään kirjoittautumista kootaan kaikki tarvittavat varusteet ja ilmoittaudutaan hyppäämään.
Varusteita on hyvä sovittaa päälle, jotta niihin voi tehdä tarvittavat säädöt ajoissa ennen koneelle lähtöä.
Ennen koneelle menoa hyppymestari tarkistaa, että varusteet on puettu oikein päälle. Tarkistuksen jälkeen varusteita ei saa säätää ilman hyppymestarin lupaa!
Oppilaat saavat mennä koneelle vain hyppymestarin johdolla. Konetta lähestytään aina takakautta.
Se, joka menee koneeseen ensimmäisenä hyppää viimeisenä (poikkeuksena hyppymestari).
Hyvissä ajoin ennen uloshyppypaikkaa hyppymestari tarkistaa vielä oppilaiden varusteet.
Hyppymestarin komennolla “OVELLE!” siirrytään ovelle uloshyppyasentoon.
Komennolla “MENE!” ponnistetaan irti koneesta, otetaan hyvä taivutus ja delta-asento sekä aletaan laskea.
