Kanta-Häme

Aallonpohjien kautta uuteen nousuun

Elokuvateatterit ovat kokeneet valtavan muutoksen viimeisen sadan vuoden aikana, mutta niiden aika ei suinkaan ole vielä ohi.
 
 
Paljon, mahdottoman monta, satoja, ehkä tuhansia, siinä noin pyöreästi ne elokuvat, joita 85-vuotias Leo Nordberg on ehtinyt elämänsä aikana nähdä.
 
Ensimmäisen elokuvansa Nordberg näki viisivuotiaana. Äiti vei nuoren Nordbergin silloisen Helsingin kodin lähellä sijaitsevaan elokuvateatteri Nikkiin. Elokuva oli jokin lapsitähti Shirley Templen monista. 
 
Pikkupoikana Nordberg kulutti kaikki viikkorahansa elokuviin ja istahti pimeään saliin kolmesti viikossa. 
 
– Ei siinä mitään varsinaista taikaa ollut. Se oli ajanvietettä.
 
Ensimmäisen värielokuvan Nordberg näki vuonna 1937. Se oli nimeltään He olivat urheita miehiä.
 
 
 
”Kaikki itkee joskus, niin miksei elokuvissa sitten?”
Nuori poika Tennispalatsissa
 
 
Suomalaisten elokuvateattereiden kultakausi sijoittuu vuosien 1945–1946 vaiheille. Silloin suomalaisissa elokuvateattereissa myytiin 36 miljoonaa pääsylippua.
 
Myöhemmin koko Nordbergin elämä kiertyi elokuvien ympärille. Riihimäelle 1970-luvun puolivälissä muuttanut Nordberg toimi pitkään Filmikamarin toimitusjohtajana sekä SEOL:in eli Suomen elokuvateatteriliiton toiminnanjohtajana.
 
Hän on vaikuttanut suunnilleen kaikissa mahdollisissa instansseissa, missä suomalaisessa elokuvabisneksessä vain voi. Tämän lisäksi hän teki elokuva-arvosteluita sekä syynäsi valituksen kohteeksi joutuneita elokuvia valtion elokuvalautakunnassa.
 
Tuoreessa Tunteiden temppelit -dokumenttielokuvassa Leo Nordberg muistelee, miten helsinkiläinen Kino Adlon jäi hetkeksi ilman esirippuja, kun esirippukankaasta piti tehdä hienoille töölöläisrouville iltapukuja.
 
Nordberg kertoo myös keräilleensä ihailemiensa elokuvatähtien kuvia. Työnsä puolesta hän tapasi myöhemmin muun muassa Greogory Peckin ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin.
 
– Ja Danny Kaye! Minä saunoin hänen kanssaan, Nordberg muistelee koomikkoa.
 
 
 
”Huhut kuolemasta näyttävät ennenaikaisilta, tilanne näyttää hyvältä.”
elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki
 
 
Elokuvateattereiden ja suomalaisyleisön suhde on ollut vähän kuin pitkä avioliitto: karikkoja on ollut, mutta niistä on selvitty.
 
Näin kiteyttää Tunteiden temppelit ohjannut Jouko Aaltonen.
 
Aaltonen havahtui kolmisen vuotta sitten siihen, että lähes kaikki teatterit olivat Suomessa jo siirtyneet digiaikaan ja filmikelat historiaan. 
 
– Tuli mieleen, että olisi syytä tehdä yksi vähän esseemäisempi elokuva elokuvateatterista ja niiden näyttäjien ja katsojien suhteesta.
 
Tavoite oli, että leffassa tuotaisiin esille etenkin pienempien maaseutupaikkakuntien teattereita, sellaisia kuin esimerkiksi vuonna 1906 Forssaan perustettu maan vanhin maaseutuelokuvateatteri.
 
Kaikki dokumentissa mainitut teatterit eivät tokikaan ole enää pystyssä. Osa on purettu, joissakin toiminta on korvattu jollain ihan muulla. Toisaalta, myös uusia elokuvateattereita on perustettu ja niitä yhä perustetaan.
 
– Asukaslukuun suhteutettuna meillä on vähemmän elokuvateattereita kuin muissa Pohjoismaissa. Kasvun varaa olisi kyllä, Aaltonen aprikoi.
 
Dokumenttia tehdessään ohjaaja huomasi, että elokuvateatteriyrittäjät ovat varsin kekseliästä väkeä ja että pienillä paikkakunnilla omalla elokuvateatterilla on suuri merkitys.
 
Esimerkiksi Länsi-Suomessa, Vehmaalla sijaitsee pieni elokuvateatteri, jossa elokuvat heijastetaan valkokankaalle yrittäjäpariskunnan makuuhuoneen läpi. Kun näytös pyörii, on makuuhuoneen valot pidettävä sammutettuina.
 
Jalasjärvellä elokuvateatteri saatiin pystyyn osin yhteisörahoituksen turvin. Nyt yrittäjät suunnittelevat perinteisen elokuvasalin lisäksi elokuvasaunaa.
 
Konnevedellä 1990-luvun puolivälissä aloittanut Navettakino on vakiinnuttanut toimintansa. Lehmistä tyhjentyneeseen navettaan perustettu elokuvateatteri on siirtynyt digiaikaan, ja teatterin perustaneet koulupojat ovat kasvaneet aikuisiksi.
 
 
 
”Salaa otin Pirkkoa kädestä kiinni. Siinä oli sitä erotiikkaa.”
 
 
 
Palataanpa niihin karikoihin.
 
Ensimmäinen elokuvateattereiden kohtalon hetki ajoittuu 1950-luvulle, jolloin televisio tuli ja naulitsi perheet kotisohville.
 
Yhtäkkiä katsojaluvut romahtivat ja elokuvateatteri toisensa jälkeen joutui sulkemaan ovensa. Silloin yrittäjiltä vaadittiin ensimmäistä kertaa kekseliäisyyttä.
 
Yrittäjien vastaus olivat eroottiset elokuvat sekä naisille ja miehille erikseen suunnatut sukupuolivalistuselokuvat. Temppu toimi ja sellaisetkin elokuvataiteen merkkiteokset kuin Riettaat rattotytöt tai Pukki paratiisissa onnistuivat täyttämään jälleen pimeät salit.
 
1980-luvun puolivälissä jäljelle jääneet elokuvateatterit joutuivat taas vaikeuksiin. Silloin VHS-nauhurit tulivat markkinoille ja ensimmäiset videovuokraamot avasivat ovensa. Yksin Helsingissä noin 20 elokuvateatteria joutui lopettamaan parin vuoden aikana.
 
Yhteisöllisen hyvänolontunteen kokeminen on se juttu, millä elokuvateatterit tulevaisuudessakin pärjää.
 
Syy kävijämäärien laskuun ei ollut yksin tekniikassa, vaan myös sisällössä.
 
– 1970- ja 1980-luvuilla tehtiin liikaa ”vaikeita” yhteiskunnallisia aiheita, kun ihmiset kaipasivat viihdettä. Koko kotimaisten elokuvien tuotanto olisi varmaan loppunut ilman (Spede) Pasasta, Leo Nordberg sanoo.
 
Kotimaisen elokuvan osakkeet alkoivat Nordbergin mukaan nousta uudelleen vasta, kun Markku Pölösen tapaiset ohjaajat ryhtyivät tekemään kansanomaisempia elokuvia.
 
Nordberg sanoo seuranneensa kotimaisen elokuvan uutta nousua ilahtuneena. Hän ei myöskään usko elokuvateattereiden katoavan minnekään, maailma vain digitalisoinnin ansiosta muuttuu.
 
– Jo 1960-luvulla Filmikamarilla työskennellessäni tähdensimme, että elokuvissa käynti on sosiaalinen tapahtuma. Siinä kokoonnutaan yhteiseen pimeään tilaan ja jaetaan yhteinen kokemus. Tällaista ei edelleenkään oikein tavoita esimerkiksi television ääressä.
 
Elokuvateattereiden pelastus on Nordbergin mukaan ollut myös se, että teatterit ovat kyenneet muokkaamaan ja uudistamaan sisältöjään. Elokuvateatterissa voidaan esittää konsertteja ja niissä voidaan katsoa jopa suoria oopperalähetyksiä. Pienissä saleissa voidaan esittää vaikeampia pienen yleisön elokuvia, kun taas kassamenestykset esitetään isoissa saleissa. HÄSA
 
 
Tunteiden temppelit sai ensi-iltansa elokuvateattereissa 4.12.2015.
Tummennetut kohdat ovat otteita dokumentista.