Kanta-Häme

Aika on hankalin matkakaveri

”Linjuriauto on maantien ässä, jos olet jonnekin pyrkimässä, kättäsi heilauta auton tullen kyydin se antaa sulle.”

Jorma Heinonen on kyydinnyt reilun 43 vuoden aikana eräänkin matkustajan Reino Helismaan sanojen siivittämänä.

Kilometrejä Heinoselle on kertynyt niin käsittämätön määrä, ettei vuonna 1971 bussinrattiin telakoitunut mies lähde edes arvioimaan lukumäärää.

Sen sijaan ”Hette” on viihtynyt Vekka Liikenteessä käytännössä koko uransa ajan. Niin hyvin, ettei sairaslomapäivistä löydy mitään merkintöjä ainakaan viimeisten 20 vuoden ajalta.

– Kun pitää työstään, pysyy terveenä. Tosin ei työ ole päivästä toiseen ruusuilla tanssimista, mutta tiukoistakin tilanteista on selvitty, Heinonen huomauttaa.

Bensa virtasi Heinosen suonissa jo lapsena. Heti kansakoulun jälkeen nuorukainen aloitti työt Miemalan Shellillä tankkauspoikana.

– Simo Vekka oli perustanut upouuden huoltoaseman vanhan, mutta vilkkaan kolmostien varteen. Olin siellä bensapumpun jatkeena. Aika usein tuli tankattua rekkoja ja busseja, Heinonen muistelee hymyillen.

Shelliltä Heinonen siirtyi vuonna 1966 Vekan talliin, kirjaimellisesti.

– Huolsin, korjasin ja tankkasin linjureita. Iltapäivisin pääsin tekemään koululaisajoja.

Heinosen ainoa pidempi työtauko tuli, kun armeija kutsui miehen riveihinsä.

– Heti sen jälkeen Vekka ylensi minut vakituiseksi bussikuskiksi.

Kaupunkilinjaa on käynyt Heinosen tie, ja rajuilta kolareilta hän on säästynyt.

Hänen mieleensä on jäänyt erityisesti täpärät tilanteet 1970- ja 1980-luvuilla, kun tiehuolto oli vielä eri luokkaa.

– Keskustaan ajaessa eteneminen tyssäsi Hallituskadun mäkeen. Seuraavaksi ei tiedetty mihin päädytään, kun bussi lähti valumaan takaperin kohti Arvi Kariston katua. Tie oli niin liukas.

Täpärin tilanne sattui pääkallokelillä bussin lähtiessä liukumaan kohti vastaantulevaa sorarekkaa.

– Tilanteesta selvittiin säikähdyksellä ja särkyneellä sivupeilillä. Jos siinä olisi hypännyt jarrupolkimen päälle, tulos olisi ollut toinen. Oli parempi pujotella, ja etsiä sopiva väli bussille.

Ensimmäiset lumet ravistelivat takavuosina Hämeenlinnan Tarmon lätkäremmin vanhan maalivahdin rautaisia hermoja.

– Silloin tuumailtiin porukalla, että ei perkule, taas saa pujotella monta kuukautta, kun siihen aikaan teitä ei vielä suolattu kuten nykyisin, Heinonen nauraa.

Vekalla aloittaessaan Heinonen hyppäsi Hämeenlinnassa valmistetun Vanaja-merkkisen linja-auton puikkoihin.

– Silloin ei ollut mistään ohjaustehostajista tietoakaan, rattia sai kääntää ihan tosissaan, Heinonen sanoo.

Linja-autojen vaihdelaatikot olivat synkkaamattomia eli vaihteita pyöriteltiin kytkintä käyttämättä.

Osaavissa käsissä vaihteet vaihtuivat sillä tyylillä ripeämmin.

– Isompaan pykälään vaihdettiin kaksoispoljennolla ja pienempään välikaasulla. Nykyään busseissa on kaikki herkut, Vekalla ajetaan Scanioilla ja mersuilla.

Ajat ovat muuttuneet, mutta ajankulku on pysynyt tismalleen samana.

– Kello käy aina yhtä kovaa, seisoo bussi sitten liikennevaloissa tai ruuhkassa. Tällä vastauksella olen perustellut, jos minulle on joskus letkautettu bussin myöhästymisestä.

Vaikka maailma on muuttunut, ovat Heinosen mukaan asiakkaat pysyneet samanlaisina.

– Niin no, asiakaskuntaan on tullut ainakin väriä lisää. Ikinä en ole kuitenkaan joutunut sanaharkkaan asiakkaan kanssa. Johtuu varmaan siitä, että olen tällainen perusrauhallinen hämäläinen.

Heinosen mukaan tavanomaisella matkustajalla harvemmin on kiire. Sellaiseksi myös eläkkeelle hiljattain siirtynyt Hette aikoo heittäytyä.

– Yli 40 vuoden aikana ajan kanssa on ajettu välillä kilpaa. Seuraavan kerran, kun astelen rauhaksiin bussiin, lipun myymisen sijaan ostan sellaisen. HÄSA

Päivän lehti

3.12.2020

Fingerpori

comic