Kanta-Häme

Aina kriisissä, silti äänessä

 

Taidekritiikki on osin siirtynyt lehdistä internetiin.
 
– Kritiikkihän on kuin teatteri: aina kriisissä, tokaisee Hämeen Sanomien toimituspäällikkö ja kirjallisuuskriitikko Tapio Lahtinen, kun hänelle heittää kysymyksen, miten kritiikki tätä nykyä voi.
 
Jos kritiikki on kriisissä aina, nykyinen pitänee sisällään ainakin vähenevän palstatilan isoissa(kin) lehdissä. Tai no, jokin vähenee, toinen enenee, samassakin aviisissa.
 
Vuodesta 1997 Hämeen Sanomiin teatterikritiikkejä kirjoittaneen Pirjo Puukon palstatila on vuosien mittaan vähentynyt. Musiikkikriitikko Markus Mantere puolestaan on saanut kirjoittaa enemmän.
 
– Aluksi kirjoitin Helsingin pikkuteatterien pienimmistäkin esityksistä ja peilasin esityksiä toisiinsa. Nyt teatterikritiikki on sikäli irrallinen saareke, ettei laajaa kokonaiskuvaa sen perusteella saa, Puukko sanoo.
 
– Kun Verkatehdas tuli, konserttien – ja arvioiden – määrä Hämeenlinnassa kasvoi huomattavasti, Mantere jatkaa.
 
Kuvataidekriitikko Pekka Helin näkee koko kulttuurisivujen jääneen lehdissä yhä enemmän marginaaliin. Esittelevät jutut ovat korostuneet erittelevien kustannuksella.
 
– Valokuva taiteilijasta ei ole sama kuin kuva hänen teoksestaan, hän napauttaa.
 
Kritiikki kukkii internetissä
Kritiikki on levinnyt, jopa osin siirtynyt internetiin. Siellä sekoittuvat iloisesti ammattilaisten ja harrastajien tekstit. Eniten blogiarvioita kirjoitetaan kirjallisuudesta.
 
– Sikäli ala on tasa-arvoistunut. Ei se välttämättä merkitse kriitikon työn arvostuksen vähenemistä. Ehkä bloggaajat ja heidän lukijansa haluavat verrata näkemyksiään myös lehtikriitikoiden kanssa, Tapio Lahtinen miettii.
 
Esimerkiksi teatterikritiikkiä verkossa on vähän. Pirjo Puukon oma blogi, Ääni katsomossa, on yksi harvoista. Hän bloggaa, koska haluaa kirjoittaa niistäkin esityksistä, joista kritiikkiä ei ole tilattu.
 
Ammatti- ja harrastajakritiikkien vertailu on hankalaa, sillä monet lehdet eivät julkaise arvioitaan verkossa – ja arvioita koonnut Kritiikkiportti-sivustokin lakkautettiin. Hämeen Sanomien arviot näkyvät netissä maksullisessa näköislehdessä.
 
– Olisi todellista asiakkaan ja lukijan palvelemista rakentaa internet-sivuille myös oma kritiikkiarkisto, josta voisi tehdä hakuja, hahmottelee Hämeen Sanomien monimediatuottaja Elina Nummelin.
 
Päätöstä tästä ei ole tehty.
 
Tuomari vai ei?
”Taustoittaja”. ”Analysoija”. ”Esittelijä ja arvottaja”. Hämeen Sanomien kriitikoilla on osittain limittäinen, osittain yhtenevä käsitys siitä, mitä he sanovat, kenelle ja miksi.
 
– Kriitikon tehtävä on asiaan koulutettuna ja perehtyneenä luoda näkökulmia, joissa olisi myös vaihtoehtoisia tarkastelutapoja, Pekka Helin sanoo.
 
Pirjo Puukko ei pidä juoniselostuksista, vaan haluaa valottaa, millaiseen perinteeseen ja maailmaan esitys kiinnittyy. Hän ei mielellään sano, onko esitys ”hyvä” vai ”huono”.
 
– Harvassa esityksessä ei ole mitään hyvää. Jos esitys on todella huono, sanon sen ääneen, mutta arvioni ovat enemmän analyysia kuin mielipidettä, hän sanoo.
 
Markus Mantere kuvaa rooliaan sanalla ”taustoittaja”. Hän koettaa liittää konsertit laajempaan musiikilliseen yhteyteen, historiaan ja perinteeseen.
 
– Muusikot ovat kaikki huippuammattilaisia. Heidän kritisoimisensa tuntuu vanhanaikaiselta. Kriitikko ei enää nykyään ole sellainen tuomitsija.
 
Tapio Lahtinen on eri mieltä. Kriitikon tehtäväkentästä ei ole pudotettu osia pois.
 
– Kritiikko esittelee ja arvottaa. Riippuu teoksesta, kumpi painottuu toista enemmän, mutta kyllä arvottaminenkin on aina kriitikon tehtävä. Kriitikko, joka ei arvota teosta, on pelkkä tuote-esittelijä, Tapio Lahtinen sanoo.
 
”Toivuin uuskritiikistä”
Neljästä haastatellusta kriitikosta yksi edustaa niin sanottua uuskritiikkiä eli äärimmäistä teoskeskeisyyttä. Ajatuksena on, että kaikki, mitä lukijan ja kriitikon on tiedettävä, on teoksessa itsessään.
 
Pirjo Puukko ei avaa käsiohjelmaa ennen esitystä. Hän on mieluummin tietämättä edes ohjaajan nimeä.
 
– En halua minkään vaikuttavan arviooni.
 
Pekka Helin kertoo ”ennen vanhaan” sivuuttaneensa ennakkotiedot etenkin yksityisnäyttelyihin mennessään. Sittemmin hän on luovuttanut, sillä pienessä maassa taiteilijoihin tutustuu ”väkisinkin”.
 
– Suomi on pieni ja Hämeenlinna vain pieni planeetta sen kyljessä. Puhtaan pöydän etiikka löytyy parhaiten taidehistoriallisista näyttelyistä.
 
Lahtinen ja Mantere tekevät taustatyöt aina.
 
– Olen onnekseni toipunut uuskritiikistä, Lahtinen sanoo.
 
Arviot tehdään ”kaikille”
Nelikosta jokainen sanoo kirjoittavansa kritiikkinsä ”kaikille”. Erikoistermistön kanssa on siis oltava tarkkana, jottei teksti muutu munkkilatinaksi.
 
– Kirjoitan kirjallisuudesta kiinnostuneille lukijoille. Ai perhana, että niin yksinkertaisen asian sisäistäminen onkin kestänyt kauan, Lahtinen hymähtää.
 
– Aluksi sain palautetta siitä, että sivistyssanat pitää jättää tekstistä pois, Puukko sanoo.
 
Puukko ja Mantere eivät koe olevansa ainakaan taiteenlajinsa laadunvalvojia. Sen sijaan he mieltävät itsensä keskustelun aloittajiksi.
 
– Kritiikki täydentää taideteoksen merkitystä. Lukijat toki etsivät tekstistä myös tuomioita. Että oliko hyvä vai huono, Puukko ja Mantere myöntävät.
 
– Näkyvyyskin on tärkeää – että tällaistakin on olemassa. Yritän myös kertoa, onko esitys helppo vai vaikea, Puukko lisää.
 
Harva elää arvioimalla
Eri taiteenlajien arvioimisella on tavallaan hieman erilaiset pelisäännöt. Teatteri-, kirjallisuus- ja kuvataidekritiikki puhuu kokonaisuuksista, jotka yleensä ovat vielä kenen tahansa nähtävissä. Paikkasidonnaisinta on konserttien arvioiminen.
 
Lehtien konserniyhteistyö, jossa juttuja voidaan kierrättää useissa julkaisuissa, ei kriitikoiden mielestä ole varsinaisesti uhka moniäänisyydelle.
 
– Esimerkiksi Hämeenlinnan konsertit tuskin kiinnostaisivat vaikkapa pohjoissuomalaisia lukijoita, jos sellaiseen mentäisiin, Mantere pohtii.
 
Ammattikriitikotkaan eivät ole pelkästään ammattikuntansa edustajia. Lahtinen on toimittaja ja toimituspäällikkö, Puukko opettaja ja Mantere dosentti Tampereen yliopiston Musiikkitieteen laitoksella.
 
– Kritiikki ei ole minua koskaan elättänyt,Tapolan mustamakkara kylläkin, Helin murjaisee.
 
– Onkohan kritiikeillä eläminen edes mahdollista? Mantere hymähtää. (HäSa)

Päivän lehti

31.3.2020