Kanta-Häme

Albumikuvasta tuli taidetta

Lomakuvia, kukkia, auringonlaskuja. Omakuvia tai kuvia sohvalla istuvista ystävistä.

Näitä näppäilykuviahan meillä kaikilla on albumit ja muistitikut täynnä.

Viime aikoina myös valokuvataiteilijat ja tutkijat ovat alkaneet kiinnostua tavallisten ihmisten arkisista kuvista.

Vuodenvaihteessa ilmestyi valokuvataiteilijoiden Niina Vatasen ja Hertta Kiisken teos Archive Play (Kehrer). Se perustuu tamperelaisen harrastajakuvaajan Helvi Ahosen aineistoon.

Hänen 5 000 negatiivin kokoelmansa lahjoitettiin Suomen valokuvataiteen museolle parikymmentä vuotta sitten. Nyt taiteilijat ovat tehneet arkistomateriaalista uusia tulkintojaan.

Teokset olivat aiemmin tänä vuonna esillä Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä sekä Golden Thread Galleryssä Belfastissa. Osa kuvista nähdään vielä tammikuussa Berliinissä.

Niina Vatasta viehätti arkistokuvissa niiden tavanomaisuus.

– Nämä voisivat olla vaikka omasta mummolastani. Kuvissa ollaan mökillä ja kahvipöydässä, hän kuvailee.

Tavanomaisuudessaan ja arkisuudessaan kuvat muuttuvat lähes anonyymeiksi. Todellinen tarina – valokuviin tallentunut tamperelaisen Helvi Ahosen elämä 1940–80-luvuilla – kääntyy taiteilijoiden tulkinnoissa fiktioksi.

Niina Vataselle teoskokonaisuuden nimikkoteos on ”näkymättömän naisen muotokuva”,

A Portrait of an Invisible Woman. Kaksoisvalottuneessa negatiivissa on maisema, jonka päällä kuultaa naisen hahmo kuin läpinäkyvä haamu.

– Valokuva tallentaa mennyttä, mutta useimmiten arkistolaatikoista paljastunut elämä jää meille loppujen lopuksi arvoitukseksi, Vatanen sanoo.

Hertta Kiiski ilmensi samaa asiaa teossarjassa, johon hän muokkasi osasuurennoksia Ahosen omakuvista.

– Näemme ihmishahmot, mutta he ovat muuttuneet tavoittamattomiksi, Kiiski kuvailee.

Vatanen ja Kiiski eivät kenties olisi ikinä löytäneet Helvi Ahosen kuvia, ellei kuraattori Mirjami Schuppert olisi ruvennut tekemään väitöskirjaa valokuva-arkistoista.

Näppäilykuvat ovat kaiken kaikkiaan jääneet valokuvan historiankirjoituksessa varjoon, koska ne ovat niin arkisia. Ne eivät ole olleet tarpeeksi ”taiteellisia” taidevalokuvaan keskittyneelle valokuvatutkimukselle.

Schuppertin mielestä arkistokuvia saa ja pitää tulkita uudelleen. Hänen mielestään vanhat valokuvat kannattaa kuitenkin linkittää nykypäivään. Muuten ne jäävät vain menneisyyden todistajiksi ja unohtuvat arkistoihin.

– Lisäksi taiteen pitäisi ruokkia arkistoja eikä ainoastaan käyttää hyväkseen sieltä saatuja aineistoja, hän sanoo.

Hän iloitseekin siitä, että valokuvataiteen museo hankki kokoelmiinsa Hertta Kiisken ja Niina Vatasen teoksia.

– Helvi Ahosen kuvat ikään kuin palasivat takaisin arkistoon, hän sanoo.

Belfastissa asuvan Schuppertin väitöstutkimuksen on määrä valmistua vuoden 2015 aikana.

Nykyajan kännykkäkuvissa käsitellään samoja aiheita kuin kinofilmikauden näppäilykuvissa. Molemmissa on lemmikkejä, omakuvia, aterioita ja auringonlaskuja.

Koskaan aiemmin kuvia ei kuitenkaan ole otettu yhtä paljon eikä niitä ole jaettu yhtä laajalle kuin nyt.

– Kuvien määrä on digiaikana kasvanut, mutta kuvaamisen syyt ja sisällöt ovat samat kuin ennen, sanoo Suomen valokuvataiteen museon kuraattori Tiina Rauhala.

– Ihmiset kuvaavat muistaakseen, jakaakseen ja kuuluakseen johonkin.

Museossa on vielä pari viikkoa auki Snapshot-näyttely, jossa on esillä muun muassa hollantilaisen Erik Kesselsin kommentti nykyajan kuvatulvaan. Hän tulosti kymppikuviksi otokset, jotka oli yhden vuorokauden aikana ladattu Flickr-kuvapalveluun. Kuvavuori ulottuu näyttelysalin kattoon asti.

Mitä kännykkäkuvien tulvasta voisi jäädä arkistoon?

Tiina Rauhalan mielestä ainakin Kesselsin tapaisten valokuvataiteilijoiden uudet tulkinnat ja kommentit kuuluisivat valokuvataiteen museoon.

Arkikuvat eivät sellaisenaan ole taidetta, mutta kulttuurihistoriallisena tallenteena niilläkin olisi oma kiinnostavuutensa. Ongelmana on vain, ettei kaikkea pysty säilömään edes digitaalisessa muodossa.

Tutkija Mirjami Schuppert haluaisi ajatella, että mikä tahansa satunnainen otanta voisi päätyä valokuvataiteena arkistoon.

– Mutta se onkin vaikea kysymys, miten tuo otanta valikoitaisiin, hän huokaa. (LM-HäSa)