Kanta-Häme Hämeenlinna

Analyysi: Journalisti on vastuussa lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen

Suomalainen journalismi elää ja voi hyvin, kaikesta huolimatta.

Suomi on pitkään ollut sananvapauden ykkösmaa ja on yhä lähellä tuota kunniakasta asemaa.

Joksikin aikaa kolmossijalle Suomen pudotti kaksi vuotta sitten marraskuussa Ylen Terrafamea koskeneen uutisoinnin jälkipyykki.

Pääministeri Juha Sipilä suuttui uutisesta ja pommitti jutun tehnyttä toimittajaa ja päätoimittaja Atte Jääskeläistä kymmenillä sähköposteilla.

Sipilän yhteydenotot toimitukseen vaikuttivat selvitysmiehen tekemän tutkimuksen mukaan Ylen toimitusten linjauksiin. Julkisen sanan neuvosto päätyi samaan tulokseen ja antoi Ylelle langettavan päätöksen.

Jussi Erosen, Jarno Liskin ja Salla Vuorikosken Ylegate-kirjassa (Pulitzer 2017) avataan Sipilän myllytyksen aiheuttamia tapahtumia. Tekstistä käy selväksi, miten päätoimittaja hyllytti ja vaati muuttamaan sisältöjä Sipilän tuohtumusta hillitäkseen.

Johtavien poliitikkojen ymmärrys toimitusten itsenäisyydestä ei ole tänä päivänäkään itsestään selvää.

 

Perspektiiviä Koiviston ajoilta

Perspektiiviä antaa tapaus yli 30 vuoden takaa. Presidentti Mauno Koivisto tulistui presidentinvaalien ehdokasasettelusta tehdystä uutisesta, jossa insertti oli irrotettu asiayhteydestään. Hän kommentoi valtiosääntöuudistusta presidentin kahdesta kaudesta, eikä omaa ehdokkuuttaan, kuten insertistä saattoi tulkita.

Yle tunnusti erheen, mutta kiisti toimineensa ohjelmatoiminnan säännöstön vastaisesti, eikä antanut Koivistolle periksi.

Yle ilmoitti haluavansa välttää vaikutelman päätösvallan siirtymisestä toimituksesta presidentinlinnaan.

Viimeistään tuo tapaus todisti, että Suomessa oli siirrytty Urho Kekkosen ajasta pari piirua kohti länsimaista vapaata lehdistöä.

 

Kuvat: HÄSA arkisto

 

Syvällä suomettumisen suossa

“Vielä vuonna 1983 Suomen Sanomalehtimiesten liitto lupasi periaateohjelmassaan tukea Suomen YYA-sopimuksen mukaista aktiivista ja rauhantahtoista ulkopolitiikkaa.”
Vielä vuonna 1983 Suomen Sanomalehtimiesten liitto lupasi periaateohjelmassaan tukea Suomen YYA-sopimuksen mukaista aktiivista ja rauhantahtoista ulkopolitiikkaa.

Tämä oli jatkoa sille, kun Suomi ainoana länsimaana allekirjoitti vuonna 1974 kommunikean, jossa luvattiin lehdistön puolesta olla vahingoittamatta maiden (Neuvostoliiton ja Suomen) välisiä ystävyyssuhteita.

Koivisto oli suomettumisen ajan poliittinen kasvatti, ja suhde Neuvostoliittoon oli kompleksinen sekä pelokas.

Hänen käsityksensä siitä, mistä ja miten olisi sopivaa kirjoittaa tai uutisoida, poikkesivat niiden toimittajien näkemyksistä, jotka riuhtoivat itseään irti poliittisen johtomme liekanarusta.

Presidenttinä Koiviston ja median välit tulehtuivat nopeasti. Koiviston vaikeaselkoisille fundeerauksille vaadittiin selityksiä. Kun niitä ei saatu, ryhdyttiin tulkitsemaan.

Muun muassa Hymy teki artikkelin, jossa se painoi presidentin puheen sanasta sanaan lehteen. Kirjoitus oli monitulkintainen ja herätti sekä hilpeyttä että kiukunpuuskia.

Toimittajan tarttuivat myös Koiviston pitämään puheeseen YK:ssa. Hän tuomitsi Grenadan miehistyksen, mutta ei ottanut kantaa Neuvostoliiton miehitykseen Afganistanissa.

Häneltä perättiin selitystä linjauksiin, vaikka syy tiedettiin hyvin. Hän ei halunnut arvostella Kremlin päätöksiä.

 

Sopulilaumasta tuli käsite

“Toimittajat alkoivat tutkia sopulin sielunelämää ja totesivat, etteivät sopulilaumalla ole johtajaa. “
Koiviston ja toimittajien välinen juopa syveni. Hän muun muassa kielsi toimittajia käyttämästä hänen tietämättään otteita entisistä puheistaan.

Koivisto purki kiukkuaan nimittämällä toimittajia sopuleiksi vuonna 1984 Åbo Underrättelser -lehdelle antamassaan haastattelussa. Koiviston mukaan toimittajat juoksevat yhden johtajan perässä.

Toimittajat alkoivat tutkia sopulin sielunelämää ja totesivat, etteivät sopulilaumalla ole johtajaa. Koiviston selitys ontuu.

Seuraavan viikon Ajankohtaisessa kakkosessa toimittaja oli meikkauttanut itsensä sopuliksi. Asiaohjelmasta tuli viihdeohjelma ja Koiviston lanseeraamasta sopuli-sanasta toimittajan synonyymi.

 

Sorsa haukkui infokratiaksi

Kalevi Sorsalla, pääministerillä, moninkertaisella ministerillä ja SDP:n puheenjohtajalla oli samankaltainen suhde mediaan kuin Koivistolla. Turun puoluekokouspuheessa 1984 hän luonnehti parlamentarismin saaneen haastajan infokratiasta, tiedotusvallasta.

Sorsan mielestä infokratialle on tyypillistä epä-älyllisyys, ylimielisyys ja kritiikittömyys omaan tekemiseen. Hän kääntyi toimittajiin päin ja kysyi, milloin käännätte, nouseva valta, tutkivan katseen itseenne.

Onko Yle totuuden asialla? Ei, Sorsa tiukkasi Ajankohtaisessa kakkosessa.

Sotien jälkeen sanomalehdistö oli hyvin puoluesidonnaista. Pakinoissa ja pääkirjoituksissa vastapuolta kurmootettiin armotta. Sen ajan vihapuhe löytyi monesti puoluelehden sivuilta.

Vuoden 1956 presidentinvaaleja edelsi ainutlaatuinen parjauskampanja. Muun muassa ehdokas Urho Kekkosta solvattiin juopoksi ja huorintekijäksi. Uutisten takana olivat nimettömät lähteet.

Uusi Suomi löi lujaa Kekkosta, mutta voiton vei Sensaatio Uutiset, joka kertoi härskeimmät jutut.

Urho Kekkonen kuitenkin valittiin. Alkoi tie kohti suomettunutta Suomea.

Kun neuvostotankit vyöryivät vuonna 1968 Prahan kaduille, suomalaisella medialla oli jo sordiino päällä. Asialla ei revitelty.

Uudelle vuosikymmenelle tultaessa media sulautui ajan poliittiseen henkeen. Kekkonen oli idänpolitiikan takuumies, ja hänen arvostelunsa oli ulkopolitiikan arvostelua. Sitä ei sopinut tehdä.

Suomen Sosiaalidemokraatin pakinoitsija Simo Juntunen teki. Hän sai Kekkosen mahtikäskyllä lähteä.

”Simppa” leimattiin ulkopolitiikan (lue idänpolitiikan) vihankylväjäksi.

Kun Suomen Kuvalehti palkkasi Juntusen, hän sai päätoimittajalta ohjeet pysyä Kekkosesta ja ulkopolitiikasta kaukana.

Kekkonen oli kirjoittanut samaiseen lehteen Pekka Peitsen ja Liimataisen nimimerkeillä. Kun hän kuuli Juntusen palkkaamisesta, Kekkonen halusi lopettaa kirjoittelunsa.

 

Päätoimittajat olivat varpaillaan

Päätoimittajat kautta Suomen olivat, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, varpaillaan. Kekkosen kipakkasisältöinen myllykirje saattoi lähteä nopeasti.

“Kekkosella oli niin vahva ote toimituksiin, että hän sai vapaasti sanella, mitä kysytään ja mitä kirjoitetaan.”
Kekkosella oli niin vahva ote toimituksiin, että hän sai vapaasti sanella, mitä kysytään ja mitä kirjoitetaan.

Muun muassa Yleisradion toimittajat joutuivat antamaan kysymykset etukäteen, ja haastattelut tehtiin nauhoitettuina, jolloin sanomisia voitiin vielä korjata.

Kekkosen todelliset terveystiedot olivat myös valtionsalaisuus, eivätkä toimittajat tohtineet niitä perätä.

Maan tapa oli toimitusten tapa.

Noista ajoista on kuljettu monta kukonaskelta eteenpäin. Yksittäisiä tapahtumia lukuun ottamatta toimitukset eri välineissä tekevät juttunsa journalistisista lähtökohdista ja ulkopuolisista painostuksista piittaamatta.

Perinteiset mediatalot joutuvat kohtamaan aivan uudenlaisia paineita.

Ovatko ihmiset valmiita maksamaan laadusta, vain tyytyvätkö he typerryttävään viihdehöttöön, valeuutisiin tai vihapuhepalstoihin?

Journalisti on ennen kaikkea vastuussa lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. HäSa

 

Pauli Uusi-Kilponen

Kirjoittaja on lehdistöneuvos ja Hämeen Sanomien entinen päätoimittaja, joka on työskennellyt 40 vuotta median palveluksessa.