Kanta-Häme

Analyysi: Neljännesvuosisadan tekemättömät päätökset kaatuvat hallituksen niskaan – Nyt Sanna Marin on sotien jälkeisen ajan kovimmassa paikassa

Talouden nousu- ja laskusuhdanteissa on itse asiassa toimittu juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt.
Pääministeri Sanna Marin painottaa, että uusien koronalukujen ääreen pitää pysähtyä. Hän vakuuttaa, että matkailualan ahdinko otetaan kuitenkin vakavasti. Kuva: Ossi Ahola
Pääministeri Sanna Marinin johtama hallitus on kovassa paikassa, arvioi Hämeen Sanomien entinen päätoimittaja Pauli Uusi-Kilponen. Kuva: Ossi Ahola
Kuva: Terho Aalto
Pauli Uusi-Kilponen. Kuva: Terho Aalto

Suomesta puuttuu pitkäjänteinen teollisuuspolitiikka, sanoi UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen kirjeessään.

Yhtiö oli juuri päättänyt lopettaa sanomalehtipaperin valmistamisen kaikilla Kaipolan kolmella koneella.

Hän arvosteli niin maan hallituksia kuin ammattiyhdistysliikettä. Suomalaisille jäi hieman hämäräksi, mitä Pesonen oikein tarkoitti.

Hän sanoi, ettei kyse ole vain nykyisestä Sanna Marinin (sd.) hallituksesta, vaan myös aikaisemmista.

Kun tarkastelee suomalaisen työmarkkinapolitiikan ja julkisen taloudenhoidon sekä finanssipolitiikan kolmea viime vuosikymmentä, on pakko peesata Pesosta.

Suomen olisi pitänyt uudistaa työelämän rakenteita, noudattaa julkisessa taloudessa tiukkaa ja johdonmukaista suhdannepolitiikkaa. Talouden nousu- ja laskusuhdanteissa on itse asiassa toimittu juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt.

 

Suomi oli vielä 1990-luvun taitteessa vähävelkainen maa. Valtion velka oli kymmenisen prosenttia bruttokansantuotteesta. Velkaantuminen alkoi 1990-luvun lamavuosista ja on sen jälkeen kasvanut muutamien vuosien pätkiä lukuun ottamatta.

Vielä kuluvan vuoden alussa julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli EU:n kriteerien sisällä eli alle 60 prosentissa bruttokansantuotteesta. Nyt tuon yli mennään reippaasti.

Lamavuosina Suomella ei ollut juuri eväitä elvyttää velalla, toisin kuin nyt, koska edullista rahaa oli mahdoton saada ja kovakorkoinenkin laina oli tiukassa. Suomen talouden toipumiseen ei enää luotettu.

 

”Kun tarkastelee suomalaisen työmarkkinapolitiikan ja julkisen taloudenhoidon sekä finanssipolitiikan kolmea viime vuosikymmentä, on pakko peesata Pesosta.”


Suomi kuitenkin nousi lamasta Nokian jättimäisen kasvun imussa. Paavo Lipposen (sd.) hallitukset (1995–2003) panivat taloutta kuntoon rajulla kädellä. Julkisia menoja karsittiin yli 25 markkamiljardilla.

Lipponen runnoi myös keskitettyä ratkaisuja. Nollakorotukset palkoissa seurasivat toistaan. Kun tuottavuus samalla kasvoi hurjasti, Suomesta tuli maailman kilpailukykyisin maa.

Nokian vetämän kasvun imussa kuitenkin unohtui työelämän uudistaminen kohti paikallista ja yrityskohtaista sopimista. Samalla työttömien aktivoiminen koulutukseen tai työelämään paluuseen unohdettiin. Tuolloin syntyi pitkäaikaistyöttömyys, joka jatkuu sitkeänä tänäkin päivänä.

Suomi käytti Lipposen pääministerikausina tutkimukseen ja tuotekehitykseen enemmän rahaa kuin yksikään muu Euroopan maa suhteutettuna talouden kokoon.

Julkisen talouden velkaantuminen pysähtyi 2000-luvulle tultaessa. Kaikki näytti hyvältä. Talouskasvu oli kolmen prosentin luokkaa keskimäärin, inflaatio pysyi alle kahdessa prosentissa ja työllisyys koheni, joskin hitaan puoleisesti.


”Suomi käytti Lipposen pääministerikausina tutkimukseen ja tuotekehitykseen enemmän rahaa kuin yksikään muu Euroopan maa suhteutettuna talouden kokoon.”


 

Sen sijaan, että olisi kiinnitetty huomiota työmarkkinoiden kankeuksiin ja hitaasti alenevaan työttömyyteen, ryhdyttiin puhumaan jakovarasta. Näiden puheiden alle jäi täysin työreformikeskustelu.

Varoitukset siitä unohdettiin, ettei euron oloissa voi parantaa hintakilpailukykyä kuin tuottavuutta parantamalla tai palkankorotuksista tinkimällä.

Palkkakehitys oli hurjaa, julkisia menoja kasvatettiin ja itsetyytyväisyys täytti Suomen. Monet ekonomistitkin ryhtyivät puhumaan siitä, miten Suomen talouden ainoa heikkous on väestön ikääntyminen. Uskottiin tuottavuusloikkaan ict-bisneksen vetämänä.

Vahvan kasvun oloissa olisi pitänyt harjoittaa tiukkaa finanssipolitiikkaa; hillitä julkisten menojen kasvua, minimoida palkankorotukset kompensoimalla ne tuloveron alennuksilla ja uudistaa työmarkkinoiden pelisääntöjä.

Etenkin 2000-luvun loppupuoliskolla palkat nousivat tuplasti sen mitä kilpailijamaissa. Korotusten päälle annettiin vielä miljardien veronalennukset.

Ikään kuin ei olisi koskaan edes kuultu suhdannepolitiikasta.

Paavo Lipposen (sd.) hallitukset (1995–2003) panivat Suomen taloutta kuntoon rajulla kädellä. Julkisia menoja karsittiin yli 25 markkamiljardilla. Kuva: Terho Aalto
Paavo Lipposen (sd.) hallitukset (1995–2003) panivat Suomen taloutta kuntoon rajulla kädellä. Julkisia menoja karsittiin yli 25 markkamiljardilla. Kuva: Terho Aalto

Muualla sen sijaan tapahtui. Saksa pyristeli irti Euroopan sairaan miehen maineestaan.

Vuoden 2002 vaalit voittaneet sosiaalidemokaraatit laativat uudistusohjelman. Työttömyysturvaa porrastettiin, kestoa lyhennettiin ja sosiaaliturvan passivoivia vaikutuksia karsittiin. Työmarkkinoille uudistus merkitsi yleissitovuuden purkamista ja työajan sekä palkan joustoja.

Saksan työttömyys aleni, kilpailukyky koheni ja julkinen talous kääntyi ylijäämäiseksi. Vuoden 2008 finanssikriisissä työtunnit vähenivät, palkkapussi oheni samassa suhteessa, mutta väki pysyi uudistusten ansiosta työn syrjässä kiinni.


”Vahvan kasvun oloissa olisi pitänyt harjoittaa tiukkaa finanssipolitiikkaa.”


 

Kääntöpuolena on ollut tuloerojen kasvu ja työssäkäyvät köyhät, joille palkan jatkeeksi pitää maksaa tukia. Liittokansleri Gerhard Schröder sai maksaa uudistuksista kovan hinnan. Jo seuraavissa eurovaaleissa puolueen kannatus lähes puolittui.

Myös Britanniassa työväenpuoleen puheenjohtaja Tony Blair ryhtyi puhumaan New Labourista, joka sitoutuu vapaaseen markkinatalouteen. Blairin kymmenen (1997–2007) pääministerivuoden aikana Britannian talous kasvoi koko ajan.

Uudistukset olivat hyvin samansuuntaisia kuin Saksassa. Blair jatkoi siitä, minkä pääministeri Margaret Thatcher oli aiemmin aloittanut.

Myös Ruotsissa työmarkkinoita, sosiaaliturvaa ja työttömyysetuutta rukattiin niin, että työn tarjonta ja työn vastaanottaminen helpottuivat.

Edellä mainittujen uudistusten vetäjinä toimivat sosiaalidemokraattien johtamat hallitukset. Pääministeri Sanna Marinille (sd.) löytyykin lähihistoriasta hyviä esimerkkejä veljenpuolueiden talous- ja työllisyyspolitiikasta.

Saksan, Britannian ja Ruotsin uudistukset eivät suomalaisia työmarkkinajohtajia ja poliittisia päätöksentekijöitä herättäneet. Ei puhuttu työttömien aktivoimisesta, työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamisesta tai eläkeputken katkaisusta.


”Nyt yritetään pyristellä koronan tuomien ongelmien yli velkaelvytyksellä.”


 

Sen sijaan kisailtiin nimelliskorotuksista ja elettiin uskossa, että talouskasvu hoitaa työllisyyden. Huippuna oli vuosi 2007, jolloin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen vaati sarisairaanhoitajille 500 euron kuoppakorotusta.

Tuli finanssikriisi, Nokian kännykkäbisnes sukelsi ja Suomi syöksyi taantumaan rakenteilla, joista kilpailijamaat olivat jo pyristelleet irti.

Katainen valtiovarainministerinä lausui, ettei kriisi koske niinkään Suomea. Suomen bkt kyykkäsi vuonna 2009 lähes kahdeksan prosenttia eli eniten EU:n pienistä maista.

Nyt yritetään pyristellä koronan tuomien ongelmien yli velkaelvytyksellä. Entisten lainojen päälle otetaan vielä toinen mokoma lisää.

Neljännesvuosisadan tekemättömät päätökset kaatuvat hallituksen niskaan. Uudistuksia on pakko tehdä. Perälauta on tullut vastaan. Sen tietää hallituskin.

Pääministeri Sanna Marin joukkoineen on sotien jälkeisen ajan kovimmassa paikassa.

 

Kirjoittaja on Hämeen Sanomien entinen toimitusjohtaja ja päätoimittaja.

Päivän lehti

29.9.2020

Fingerpori

comic