Kanta-Häme

Arjen sankari

Arja Oja on hieman hämillään.

Perhehoitajana työskentelevä Oja on nimittäin yksi niistä 29:stä äidistä, joille tasavallan presidentti Sauli Niinistö ojentaa tänään valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassa kunniamerkin merkittävästä työstä kasvattajana.

– Onhan se iso huomionosoitus, vaikka itse olen ajatellut eläväni ihan vain tavallista elämää, Oja sanoo.

Kunniamerkkiprosessin pani liikkeelle Ojan täti, mutta myös Ojan nykyinen miesystävä on ollut mukana edistämässä asiaa.

Äitiys on ollut Arja Ojalle luontevaa, ja hän nuoresta pitäen halunnut paljon lapsia. Äidiksi Oja tuli ensimmäisen kerran vuonna 1983, kun esikoispoika syntyi. Ikää oli silloin 21 vuotta.

Kun poika oli kaksivuotias, aloitti Oja Helsingissä Lähiöteatterilla puvustajana. Töiden ja lastenhoidon yhdistäminen oli helppoa, sillä poika kulki toisinaan mukana teatterilla. Lisäksi Oja suunnitteli, piirsi ja ompeli paljon iltaisin ja öisin kotonaan.

Kaikkiaan Ojalla on omia lapsia viisi.

Lapsista kahdella todettiin näkövamma jo vauvana, ja toinen heistä sokeutui alakouluikäisenä. Oja sanoo kohdelleensa lapsiaan samoin – näkivät he sitten tai eivät. Näkövamma ei ole ollut este siivoamiselle tai muille kotitöille.

Ajatus lainalasten ottamisesta heräsi, kun oma lapsiluku oli täynnä. Hän tutustui muihin sijaisvanhempina työskenteleviin, jotka kannustivat lähtemään mukaan. Niinpä Oja lähti silloisen miehensä kanssa mukaan Pride-valmennukseen.

Koulutusjakso on rankka, sen aikana puhutaan omasta lapsuudesta, parisuhteesta ja omien lasten kasvattamisesta. Sijaisvanhemmiksi hyväksyttäviltä vaaditaan paitsi vakaat olot, myös oikeanlaiset syyt lähteä toimintaan.

– Usein puhutaan, että on paljon perheitä, jotka odottavat lasta. Oleellista kuitenkin on, että tässä etsitään lapselle oikeanlaista perhettä eikä perheelle lasta, Oja painottaa.

Perheeseen ei voida sijoittaa lasta, jollei koko perhe toivota tulijaa tervetulleeksi.

Ensimmäisen kerran Ojasta tuli sijaisäiti vuonna 2002, kun perheeseen sijoitettiin kolme huostaanotettua lasta.

Omat lapset ottivat tilanteen hienosti, nuorimmainenkin lähinnä vain iloitsi siitä, että sai pikkusisaruksia.

Vaikka lainalasten tuloon oli valmistauduttu, oli Oja silti uuden edessä. Kolmikko oli kuitenkin kuin kanalauma, joka pyrähteli edes takaisin. Käytöstavat olivat vähän niin ja näin ja kyläpaikoissa lapset menivät ja penkoivat toisten laatikot.

– Pinnani venyy hyvin, mutta nämä sijaislapset opettivat minut karjumaan. Omien kanssa ei ole tarvinnut kuin korottaa ääntä, Oja sanoo.

Kolmikko asui Ojan luona 12 vuotta, mutta palasi lopulta biologiselle äidilleen. Oja pitää edelleen lasten kanssa yhteyksiä.

– Vaikka murrosikäisinä he huusivat, etteivät katso tänne päinkään, jos joskus pois pääsevät, Oja nauraa.

Kovin sanankääntein annetun palautteen Oja sanoo ottaneensa lähinnä kunnianosoituksena.

– Silloin sijaislapsi katsoo minut äidikseen, kun hän uskaltaa sanoa noin.

Ojalle äitiys on samanlaista, oli sitten kyseessä oma tai lainalapsi.

Ylpeydenaiheet syntyvät samoista asioista: hyvistä koenumeroista, hienoista piirustuksista, onnistumisista.

Omista lapsista lainalapset eroavat lähinnä siinä, että sijoitetuilla on ongelmansa.

– Esimerkiksi 15-vuotiaalle on opetettu samalla tavalla kelloa kuin ekaluokkalaiselle. Jossain vaiheessa sitä vain tajuaa, että niin, tämän lapsen kanssa nyt vain toimitaan näin.

Oja myöntääkin, että etenkin alkuvaiheessa on tullut murehdittua sijoitettujen lasten tulevaisuutta, ammattia ja pärjäämistä. Lasten muutettua Oja on vain tyytynyt kuulostelemaan tilannetta.

– Uskon, että elämä kantaa.

Niin se on kantanut Ojaakin, joka on toiminut viimeiset 12 vuotta yksinhuoltajana avioliiton päätyttyä eroon.

Tällä hetkellä Oja toimii kriisiperheenä, ja perheessä on kolme sijoitettua tyttöä. Heistä yksi on sukulaistyttö, joka on asunut perheessä jo kuusi ja puoli vuotta.

– Sijaislasten kanssa tärkeintä on aivan normaali arki. Sitä ilman lapset ovat olleet siinä vaiheessa, kun tulevat. Rajoja ja rakkautta.

Toki toimenkuvaan liittyy myös viranomaisten kanssa tiiviisti tehtävä yhteistyö. Työkavereita ovat lähinnä sosiaalityöntekijät. Jos Oja jotain toivoisi, niin lisää sosiaalityöntekijöitä.

– Kiire ei saa tehdä sitä, että ajetaan lapsen asiaa vain paperilla, eikä ehditä tavata häntä lainkaan.

Mikä on ollut sijaisvanhemmuudessa kaikkein haastavinta?

– Vaikea kysymys. Koskaan ei ole tullut sellaista hetkeä, että olisi katunut ryhtymistäni. Monesti on kuitenkin tullut niitä hetkiä, että olen miettinyt, miten tästä mennään eteenpäin. Mutta samoja asioitahan sitä joutuu miettimään biologisten lasten kanssa, sillä lapset ovat niin erilaisia. HÄSA