Kanta-Häme

Arvostettu ja unohtumaton Ryttylän pieni mies

– En muista yhtään roolia, jonka hän olisi näytellyt huonosti. Hahmot saattoivat olla kehnosti kirjoitettuja, mutta Leolla oli aina oivallus mukana, sanoo Asko Alanen.

Alanen on tamperelainen elokuva-, musiikki- ja sarjakuvatoimittaja sekä kääntäjä, jonka uusin kirja Leo Jokela – vaatimaton sivuosien sankari (Paasilinna 2016) on juuri ilmestynyt. Kun kustantaja esitti hänelle pyynnön tarttua urakkaan, ei Alanen epäröinyt.

– Tämä on ollut yksi mieluisimpia jobejani kautta aikojen. Sivuosa- ja luonnenäyttelijät tavallaan luovat elokuvan laajemman ihmiskuvauksen, sanoo Alanen.

– Minulla on ns. Tintti-teoria. Tähdet ja sankarit ovat usein valjuja hahmoja, kuten Tintti. Elämä on sidekick-rooleissa: dubont ja dubondeissa sekä kapteeni haddockeissa.

Leo Jokela syntyi Hausjärven Ryttylässä vuonna 1927. Veturinlämmittäjän ura jäi urkenematta, kun hän innostui kesäteatterista ja hakeutui parikymppisenä Teatterikouluun.

– Stanislavskilaisuus rullasi silloin Teatterikoulussa täysillä. Leolla oli todella professionaalinen ja vakavasti otettava tausta teatterissa. Tämä teatterihistoriallinen puoli oli minulle aika lailla uutta, sanoo Alanen.

– Hän itse piti eniten teatteritöistä.

Kansan syvät rivit tuntevat Jokelan parhaiten Komisario Palmu -elokuvien etsivä Kokkina ja Spede Pasasen radio-ohjelmien papukaija G. Pula-ahona. 1960-luvun loppupuolella Jokelaa lennätettiin helikopterilla juhannusjuhlista toiseen kuin ulkomaisia elokuva- ja tv-tähtiä ikään.

Sukulaisten kertoman mukaan Jokela odotti Jussi-palkintoa miespääosasta Kari Franckin ohjaamassa tv-elokuvassa Rautatie (1973), mutta tunnustuksia itseään säästämättä töitä tehneelle näyttelijälle kertyi lopulta vain yksi. Jokela sai miessivuosan Jussin elokuvasta Kaasua, Komisaario Palmu! (1961).

– Leo saattoi olla silloin hyvinkin ylpeä siitä. Yksi muodollinen tunnustus riitti pitkälle, uskoo Alanen.

Kriitikko tai katsoja, 164 senttimetriä pitkästä Jokelasta ovat aina pitäneet kaikki.

– Miksi, se on arvoitus. On puhuttu läsnäolosta, jonka avulla hän sai konnankin hahmot vaikuttamaan koomisilta ja sympaattisilta. Hän ei esittänyt itseään, mutta rooleissa oli paljon hänen persoonaansa, mikä loi uskottavuutta.

Alanen sanoo, että luonneroolit saattoivat olla vaatimattomalle ja esiintymiskuumeesta kärsivälle näyttelijälle myös eräänlaista turvavyöhykettä.

– Ei Leo itseään vähätellyt, hän ei vain ollut innostunut itseanalyysistä.

Elokuvajournalistina Alanen on keskittynyt nimenomaan Leo Jokelan uraan. Hän toivoo, että kirjasta olisi hyötyä myös hakuteoksena.

Yksi kirjan yllättävimmistä faktoista on, että valkokankaalla Jokela teki vain yhden pääroolin, elokuvassa Älä nuolase… (1962) yhdessä Tommi Rinteen kanssa.

– He näyttelevät huoltoaseman kavereita, jotka näyttelevät amerikkalaisia öljymiljonäärejä. Rinne näyttelee molemmissa rooleissa enemmän itseään, mikä saa luontevan ja sävytarkan Leon loistamaan.

Näyttelijän siviilielämän kaaren Alanen käy läpi kirjan lopussa yhteenvedonomaisesti.

– Minua vieroksuttaa suunnattomasti, että niin sanottujen kansanviihdyttäjien, kuten Irwinin ja Juicen uria tutkitaan pullon pohjan kautta. Sitä voi harmitella, ettei Jokela saanut enemmän kärkirooleja, mutta unohdettu tähti tai traaginen hahmo hän ei ole.

Jokela kuoli maksakirroosiin 48-vuotiaana vuonna 1975. Ura jäi alle kolmen vuosikymmenen pituiseksi. Lavalla Jokelaa ei nähty huolestuttavassa humalatilassa, eikä kahdesta avioliitosta syntyneiden viiden lapsen isällä ollut tapana juopotella kotioloissa.

– Viisikymmentäluvun lopulta lähtien Leon työtahti oli aika järisyttävä. Hän ei sanonut töille ei, ellei ollut sopinut samaan ajankohtaan jo muuta. Mikä johti siihen, että hän joutui urakoimaan lisää pystyäkseen maksamaan veronsa, kertoo Alanen. HÄSA