Kanta-Häme

Autiotalo vie aikamatkalle

Joskus ihminen on armollisempi kuin aika. Ajatus syntyy kuluneen muovimaton päällä seistessä, tuvassa, jonka keittiöön puhaltaa syyskuun tuuli.
 
Tupakeittiön nurkassa lojuu ruostunut heteka, lattialla lehtiä 1980-luvulta ja puuhellan päällä tiskiharja. Ikkunoissa kukkaverhot.
 
Jos aika on syönyt talovanhusta, nakertanut koloja hiiren hampaillaan, on Petri Volanen ollut armollisempi.
 
Siinä hän seisoo, pitkänä mustissa vaatteissaan ja pystyttää kamerajalustaa. Talo on Volaselle tuttu. Tänne hän palaa aika ajoin – kun valo muuttuu tai vuodenaika vaihtuu.
 
– Äärettömän tärkeää on, että mitään ei rikota eikä mihinkään kosketa. Sisään mennään vain, jos sisälle helposti pääsee, Volanen sanoo.
 
Tähän tupaan on helppo astua, ovea ei ole. Nyt mennään rajan yli, astutaan pyhään, kun tullaan taloon, joka on ollut koti.
 
Petri Volanen, forssalainen työtön, kuvaa harrastuksenaan autiotaloja. 
 
Harrastus sai alkunsa liki kymmenen vuotta sitten, kun Volanen sattui eksymään parille ulkomaalaiselle sivustolle. Shaun O´Boylen Modern Ruins ja Troy Paivan Lost America tutustuttivat Volasen ilmiöön nimeltä urban exploration. 
 
Vapaasti suomennettuna ilmiöllä tarkoitetaan tutkimusmatkoja hylättyihin, kaupunkimaisiin kohteisiin – taloihin ja tehtaisiin.
 
– Silloin ajattelin, että onpa sairaan hienoa! Pian tajusin, että täällähän on ympärillä kaikenlaista hylättyä.
 
Eikä Volasen tarvitse välttämättä edes matkustaa kaupunkeihin. Suomalainen maaseutu on täynnä elämän hylkäämiä asumuksia. Taloista on lähdetty kaupunkeihin, kerrostaloasuntoihin, vanhainkoteihin, pois.
 
Kun Volanen hankki ensimmäisen digipokkarinsa vuonna 2004, oli harrastus Suomessa suhteellisen tuore. Nykyään kuvat tallentuvat järjestelmäkameralla, ja harrastajiakin on enemmän.
Vannoutuneimmat tosin eivät pidä Volasen tavasta, sillä hän julkaisee kuvansa muun muassa Autiot & unohdetut -verkkosivustollaan. Kaikkien mielestä kuvia ei pitäisi julkaista.
 
Alan kansainvälisten harrastajien keskuudessa suomalaisten verkkosivustot ovat suosittuja. Näin siksi, että rakennuskanta on aivan omanlaistaan.
 
Mummonmökkejä, hirsitaloja, rintamamiestaloja, pieniä ja suuria – melkeinpä mitä vain. Yhdistävä tekijä on se, että niistä puuttuu ihminen. Elämä on eletty kauan sitten.
 
Harrastuksestaan innostunut Volanen ryhtyi automatkoillaan tarkkailemaan ympäristöä aivan uusin silmin. Autiotalot tunnistaa umpeen kasvaneista pihoista, rikkinäisistä ikkunoista ja vuosien kuluttamasta olemuksesta.
 
Aluksi kuvausmatkat osuivat lähiympäristöön, mutta nykyään retket ulottuvat 70–80 kilometrin säteelle asuinpaikasta. Reissuun on päästävä vähintään kerran pari viikossa.
 
Kuvauskohteita – taloja, tehtaita, vanhoja kouluja – on kertynyt hyvän matkaa yli 150. Kuvaus ei jää yhteen kertaan, vaan Volanen seuraa, miten talo muuttuu vuodenaikojen mukaan.
 
– En hae mitään erityistä, tallennan tunnelmaa.
 
Muuta Volanen ei sitten teekään kuin tallentaa. Hän varjelee kohteitaan tarkasti, eikä siksi paljasta niiden sijaintia. Kuvia hän ei lavasta, vaan kuvaa sitä, minkä edestään löytää.
 
Joskus voisi saada paremman kuvan sillä, että esineitä siirtäisi hieman. Tähän Volanen ei kuitenkaan ole ryhtynyt.
 
Tirkistelyä? Ei, sitä tämä ei ole, Volanen kieltää.
 
– Dokumentoitia, elämän tallentamista. Aikamatkailua. Joissain paikoissa aika on selvästi pysähtynyt, valokuvat esimerkiksi roikkuvat yhä seinillä.
 
Joskus tekisi kuitenkin mieli toimia. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Volanen osui taloon, jossa kaikki tavarat olivat yhä paikoillaan. Lattialla lojui 1920-luvulta peräisin olevia päiväkirjoja.
 
– Silloin tuli mieleen, että pitäisikö ottaa selville, kuka talon omistaa ja sanoa, että ottakaa nyt helvetissä ne kamat talteen. Se jäi. Onneksi talon ovet on sen jälkeen kuitenkin pantu lukkoon.
Kuka täällä on asunut, millaista elämää viettänyt? Tutkimusmatkailu kiihottaa mielikuvitusta, kutsuu ajatusleikkiin. Se on osa viehätystä.
 
Aikainen aamu on Volaselle mieluisin kuvausaika, sillä silloin valo on aivan omanlaisensa. Luonnonvalo ei kuitenkaan ole välttämätön, ja Volanen uskaltautuu autiotaloihin myös pakkasella ja pimeällä.
 
– Ei pelota, en usko kummituksiin. Niin voisi kyllä käydä, jos mielikuvituksensa päästäisi valloilleen. Vanhat talot ovat täynnä ääniä ja rapinaa.
 
36-vuotias Volanen kuvaa itseään perusduunariksi. Koulutus on hankittu metallipuolelta, mutta niitä töitä mies ei ole tehnyt päivääkään. Töitä tehdään, mitä milloinkin. Pari kesää on mennyt kaatopaikalla jääkaappeja purkaessa.
 
– Kauheasti ei voi odottaakaan. Työttömyysluvut Forssassa ovat sen verran korkeat, noin 13 prosentin luokkaa.
 
Kun Volanen taannoin haki varastomiehen määräaikaisuutta, oli vastaus toisena päivänä paikan auki tulosta tyly: 
 
– Sanottiin, ettei kannata kauheasti odottaa. Hakijoita oli jo silloin yli parisataa.
 
Toistaiseksi valokuvaus on harrastus, jonka kuitenkin soisi tuovan edes jonkin verran tuloja. Kuvamyyntiä on, ja onpa Volanen tehnyt yhden kirjankin Mari Mörön kanssa.
 
Autiotalojen lisäksi Volanen kuvaa myös suomaisemia. (HäSa)