Kanta-Häme

Betoninharmaa yllättää monilla sävyillään

Betoninharmaa. Järkälemäinen. Tylsä ja ruma. Ne ovat adjektiiveja, jotka nousevat monelle mieleen 1960-luvun arkkitehtuurista.

Entä värikäs, yllätyksellinen ja hienostunut? Tällaisin sanoin Arkkitehtuurimuseon tutkimuspäällikkö Juhana Lahti luonnehtii kyseisen aikakauden arkkitehtuuria. Puhutaanko tässä nyt samasta asiasta ollenkaan? Kyllä ja ei, Lahti vastaa.

– 60-luvulla rakennettiin paljon, sekä julkisia rakennuksia että asuntoja, joten sinne mahtui kaikenlaista. Betonia toki, mutta paljon muutakin.

Arkkitehtuurimuseossa on parhaillaan esillä 1960-luvun suomalaista arkkitehtuuria esittelevä näyttely Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. Sitä edelsi muutaman vuoden mittainen tutkimushanke, joka vei Lahden joukkoineen perehtymään kohteisiin eri puolille maata.

– Hyvin äkkiä huomaisimme, että tietyt piirteet toistuvat 60-luvun rakennuksissa säännönmukaisesti. Niitä ovat sisääntuloaulan alas lasketut katot, jotka avartuvat korkeaksi tilaksi, sekä mustavalkoisuus, Lahti sanoo.

Mustavalkoisuudesta huolimatta näyttelyn nimessäkin korostuvat värit. 1960-luku oli visuaalisen kulttuurin muutoksen vuosikymmen, kun värikkäät muovikalusteet ja painokankaat sekä värivalokuvat löivät läpi.

1960-luvun arkkitehtuuri leimaa varsinkin pienten ja keskisuurten kaupunkien kaupunkikuvaa, sillä silloin järjestettiin isoja suunnittelukilpailuja kokonaisten keskusta-alueiden uudelleen järjestämiseksi. 

Myös muu julkinen rakentaminen oli vilkasta. Esimerkiksi yliopisto-, sairaala- ja varuskunta-alueita toteutettiin suunnittelukilpailujen perusteella.

– Silloin myös hävitettiin paljon vanhaa rakennuskantaa uuden tieltä, ja siitäkin syystä ihmisillä on kielteinen käsitys sen ajan arkkitehtuurista, Lahti miettii.

Hän sanoo nuoresta lähtien ihmetelleensä sitä, miksi aikoinaan oli itsestään selvää rakentaa uutta vanhan paikalle.

– Kaupunkikeskustoja olisi ollut mahdollista laajentaa sivummalle, ei Suomessa tila olisi kesken loppunut.

Moni keskustasuunnitelma on toteutunut vain osittain. Seinäjoki ja Kouvola ovat tässä suhteessa poikkeuksia. Seinäjoella  Alvar Aallon suunnitelma toteutettiin kolmen vuosikymmenen aikana.

Kouvolassa taas koko keskusta rakennettiin suhteellisen lyhyessä ajassa kokonaan uudestaan betonista.

– Siellä näkyy modernistinen autoilijan mittakaava, ja vaikka keskustaa on täydennetty myöhemmin, se on leimallisesti 60-lukulainen.

Juhana Lahti sanoo hyvin ymmärtävänsä sen, ettei esimerkiksi moottoriteiden, siltojen ja väestönsuojien infrastruktuurista vaikutteita lainannut kirkkorakentaminen miellytä kaikkia. 

Hän pikemminkin ihmettelee sitä, että seurakunnat aikoinaan hyväksyivät ja toteuttivat varsin erikoisia ratkaisuja. 

Betonisia piruntorjuntabunkkereita nousi yhtä lailla pääkaupunkiseudulle kuin vaikkapa Liperiin tai Vaasaan ja Kemiin. Ne levittivät aikakauden arkkitehtonista ajattelua eri puolille maata, ja monelle ne ovat yhtä kuin 1960-luvun arkkitehtuuri. Monet 60-luvun kirkkorakennukset ovat sijoittuneet kärkeen erilaisissa ”rumin rakennus” -äänestyksissä, mutta Lahti näkee niissä hyviä ja kiinnostavia elementtejä.

– Ne ovat veistoksellisia, mittasuhteiltaan ja valaistukseltaan tarkasti mietittyjä rakennuksia. Ja paljas betonipinta on parhaimmillaan sekin kaunis. Esimerkiksi Kangasalan Vatjalan kappelin kaarevan katon betonilaudat on aikanaan valittu huolella niin, että niistä on muodostunut hieno kuvio betoniin, Lahti sanoo.

Toki betoni aiheuttaa ongelmia, joita ei 1960-luvulla osattu ennakoida. Sitä pidettiin kuta kuinkin ikuisena materiaalina, vaikka se on kaikkea muuta.

– Betoni ei vanhene kauniisti, ja paikalla valetun betonin korjaaminen on aika hankalaa aina. Toisaalta esimerkiksi Roihuvuoren koulu ja Vekaranjärven varuskunnan rakennuksia on korjattu onnistuneesti, ja hyviä käytäntöjä löytyy meiltä ja muualta.

Betonista tuli suosittu rakennusmateriaali etenkin siksi, että monista muista materiaaleista oli sodanjälkeisessä Euroopassa pula. Betonia riitti, ja samaan aikaan rakentaminen mullistui elementtitekniikan ansiosta.

Julkisen rakentamisen lisäksi myös asuntorakentaminen oli 1960-luvulla vilkasta. Maalta kaupunkeihin pyrkinyt väki asutettiin lähiöihin.

– Se on kuitenkin hyvä muistaa, että varsinaiset betonilähiöt on rakennettu pääasiassa 1970-luvulla, vaikka ne nykyisin mielletään nimenomaan 1960-luvun ilmiöksi.

Lähiöistä puhuessaan Lahti löytää myös omat inhokkinsa ja suosikkinsa vuosikymmenen rakentamisesta.

– Toivo Korhosen suunnittelema Mäntykallion alue Espoossa on todellinen helmi. Se on vuonna 1963 suunniteltu, erittäin hyvin hoidettu ja säilynyt alue, jossa näkyy aikansa innovatiivisuus. Betonielementtien kokoa ei ollut vielä standardisoitu, ja siellä tehtiin kaikenlaisia kokeiluita, Lahti kertoo.

Rumaksi Lahti ei suostu nimeämään mitään, mutta eivät häntäkään aivan kaikki silloiset ratkaisut miellytä.

– Asuinalueet, joissa julkisivut koostuvat neliömäisistä ruutuelementeistä ja joissa tarvitsee kartan löytääkseen oikean osoitteen samanlaisten talojen joukosta, ovat sieltä pahimmasta päästä.

Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi – 1960-luvun suomalaista arkkitehtuuria. Näyttely Arkkitehtuurimuseossa (Kasarmikatu 24, Helsinki) 19.2.2017 asti.