Kanta-Häme

Digitaiteilija Maria Oiva sulauttaa teatteria someen

– Mennäänkö saliin, Scandicin puolelle vai Matin huoneeseen? kysyy Maria Oiva. Olemme Riihimäen Teatterissa, joka on tänä vuonna Oivan työpaikka. Omaa työtilaa Helsingissä asuvalla 39-vuotiaalla ei siellä ole.

Oiva työskentelee aivan uudella näyttämöllä: Digiteatterissa. On makuasia kirjoittaako sanan isolla vai pienellä alkukirjaimella, sillä kyse on Riihimäen Teatterin käynnistämästä Digitaalinen yleisötyö -projektista, joka on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama pilottihanke.

– Tämän tyyppistä ei tietääksemme muualla tässä laajuudessa ole, ja tarkoituksena on, että jaamme tietojamme ja löytöjämme muille teattereille keväällä ja syksyllä järjestettävissä seminaareissa, kertoo Oiva.

Tavoitteena on tuottaa teatterille uusia taiteellisia sisältöjä #digiteatterin kautta sille ominaisin välinein ja keinoin. Toisin sanoen laajentaa teatterin olemusta ja tekemisen muotoja.

– Aina sanotaan, että teatteri on paikka kaikille, mutta eihän se ole. Koska sosiaalisen median saatavuus on niin paljon isompaa kuin teatterissa käyvien ihmisten määrä, ajattelen, että yleisöni on koko maailma! nauraa Oiva.

Käytännössä hän vie teatteria kaikkiin mahdollisiin somekanaviin, kuten Youtubeen, Facebookiin, Twitteriin, Instragramiin ja Instastoriesiin. Hänen työnsä käsittää livestreamausta ja podcast-sarjan työstöä. Kanavia tulee koko ajan lisää, samoin kuvantamistekniikoita.

Tällä hetkellä #digiteatteri on Oivan näpeissä, mutta jatkossa se vaatii resursseja aivan kuten livenäyttämökin.

– Digitaaliset sisällöt pitää tuottaa. Eli konseptoin, käsikirjoitan, kuvaan, ohjaan, editoin, nimeän ja markkinoin, listaa Oiva ja hengästyy.

– Välillä tuntuu, että olen nero. Välillä, että sekoan!

Digitaalisen yleisötyön -hanke lähti idulle pari vuotta sitten, kun Maria Oiva teki yhdessä Johanna Hammarbergin kanssa Riihimäen Teatteriin esitystapahtuman Dada99. Oiva alkoi lähettää esityksestä lyhyitä live-twiittejä ja huomasi somessa liikettä, jota oli ruokittava uusilla sisällöillä.

Viime marraskuussa teatteri otti häneen yhteyttä ja kertoi yleisö-hankkeen saamasta rahoituksesta. Tammikuussa alkoivat työt, jotka hankepapereiden mukaan vievät 80 prosenttia Oivan työajasta.

Hän haluaa kuitenkin lausua ääneen kysymyksen, joka on tuttu kaikille luovan työn tekijöille.

– Onko se työaikaa, jos makaan sängyllä ja mietin?

Näinä kulttuurirahojen säästöpäivinä epävarmuuteen tottuneelle taiteilijalle kymmenen kuukauden pesti on joka tapauksessa luksusta. Se jättää Oivalle aikaa työskennellä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa, joka on helsinkiläinen esitystaiteen kollektiivi. Siellä työn alla on Platonin Valtio.

– Esityssarja ehdottaa filosofian ottamista uudelleen valtion päätäntärakenteisiin. Niin kuin oli antiikin Kreikassa, missä Platonin hyveillä oli vielä jotakin merkitystä.

Oiva on ollut mukana monissa kokeellisissa esityksissä ja teattereissa sekä Suomessa että ulkomailla. Koko Teatterissa hän toimi ohjaajana parin vuoden ajan.

– Ohjaajan pestit alkavat olla niin marginaalisia. Teatterin rakenteet muuttuvat sellaista vauhtia, etten tiedä, ovatko perinteiset toimenkuvat relevantteja enää kenellekään.

Oivalle itselleen taiteen tekeminen on tapa olla ja elää. Digimaailman hän mieltää yhdeksi todellisuudeksi, jossa hän viihtyy yhtä hyvin kuin muissakin.

– En ole mikään todellisuusfriikki. On olemassa leikintosia ja unentosia. Monenlaisia tosia, joista emme edes tiedä mitään.

Oiva huomauttaa, ettei perinteinenkään teatteri mitään realitya ole. Kaikki, mitä näyttämöllä on ja tapahtuu, on etukäteen tarkoin suunniteltu rakennettu.

– Onko Shakespearen Kesäyön unelma muka todellisuutta? konkretisoi Oiva. HÄSA

Päivän lehti

22.1.2020