Kanta-Häme

Edessä kunniakas menneisyys?

Kalpalinnaan saapuessa näyttää, että mikään ei olisi muuttunut. Hissit, rinteet ja rakennukset ovat tutuilla paikoillaan, mutta hieman sään ja ajan syömät. Vuokraamon ja kahvilan pihassa viritellään siteitä ja monoja kohdalleen, ja hiihtohissin kapuloiden kolina kaikuu rinteestä. 
Koulurinteeseen ei näy sheipatun hyppyreitä, joita seudun lumilautaharrastajat suunnittelivat ja ylläpitivät ahkerasti varsinkin 1990- ja 2000-luvuilla. Halfpipe, jota mainostettiin Etelä-Suomen pisimmäksi ja suurimmaksi, ei ole avoinna. Sen huollossa oli ongelmia jo 1990-luvun suuren lautailubuumin aikaan. Jäätyneen kaaren huollon perään kyselijälle lyötiin joskus suksivuokraamosta lapio käteen.
Hugonrinnettä reunustavissa mainostauluissa seisoo sään haalistamia kuvia, joiden tuotteita on tuskin ollut vuosiin markkinoilla.
Näky ja tunnelma ovat kuin Kaurismäen elokuvasta. Kahvila Villilinnassa palavat valot  yrittäjät ovat vaihtuneet muutaman vuoden välein  mutta hittimusiikki ei enää raikaa rinnekaiuttimista tunnelmaa luomassa. Tärkein on kuitenkin kunnossa: hissit juoksevat ja lunta riittää.
Tänään on vilskettä. Koulun ulkoilupäivää viettävät Turengin yläkoululaiset sahaavat rinteissä ja ravaavat kahvilassa. Vaatteiden kirkkaat värit ja laskettelulaseista heijastuva aurinko häikäisevät silmiä. Sukset ovat taas pop. Lumilautoja näkyy vain muutamalla nuorella ja parilla dinosauruksella.
Laskettelin Kalpalinnassa ensimmäisen kerran viisi- tai kuusi-vuotiaana. Turistirinteen vaijerihissit olivat tuolloin uudehkoja. Valmistajan plakaatin perusteella ne on asennettu vuonna 1986 ja kulumajäljistä päätellen hissit ovat pitkälti alkuperäiskunnossa.
Koska vaijeri kulki lujaa ja kapula asettui kutakuinkin pikkupojan kaulan korkeudelle, tein ensimmäiset nousut isän suksien välissä seisten. Muutaman puolivälistä tehdyn harjoituslaskun jälkeen isä kiinnitti huomioni muualle ja muilutti meidät rinteen huipulle. Sieltä äijä syöksyi murtomaa-Järvisillä hisseille, minä jäin mutkittelemaan jyrkältä tuntunutta rinnettä mahdollisimman hiljaa hissutellen. Muistaakseni en ollut ainoa jännät housussa mäkeä alas auraillut pikkupoika, jota koulittiin slalomin hienouksiin suoraviivaisella taktiikalla.
2010-luvulla opetusmetodit näyttävät pehmentyneen. Ensimmäisiä kertoja suksilla seisova poika luistattelee alkeisrinnettä sivuttain äidin varjellessa tätä kosketusetäisyyden päässä kaatumiselta.
Myös taukotoiminnot ovat muuttuneet. Ennen syötiin tuoreita munkkeja ja kiusattiin tyttöjä. Nyt kahvilan pöydässä istuvista pojista jokainen räplää hiljaisuudessa älypuhelintaan. Munkkeja ei näytä olevan edes tarjolla.
Muinaisella 1980-luvulla Kalpalinnassa tuntui olevan aina ruuhkaa. Keskuksen nykyisen yrittäjän Jarmo Kalpalan laatiman historiikin mukaan huippuvuosina ja kauniilla pakkaskelillä Kalpalinnassa skimbasi jopa yli 2000 laskijaa päivässä. Huippuvuosien lukuihin on matkaa, mutta Kalpala katsoo tulevaisuuteen varovaisen luottavaisena.
–  Hiihtolomien aikaan bisnes on aina parhaimmillaan, kun ihmiset hymyilevät, lunta riittää ja pakkasta on yhdestä kymmeneen astetta.
Uskoa antaa vaikkapa Kallenrinteen hissi, joka on vihdoin saatu jossain määrin toimintakuntoiseksi. Ranskalainen toimittaja teki asennuksessa virheen, minkä vuoksi hissi ei ole koskaan toiminut suunnitellusti.
– Menemme eteenpäin vuosi kerrallaan. Noin joka kolmas vuosi on hyvä, mutta esimerkiksi viime talvi oli painajainen. Ei silloin voi investoida.
Etelän hiihtolomaviikoilla Kalpalinnassa on tavanomaista vilkkaampaa. Turengin koululaisia on saapunut paikalle 90. Lisäksi rinteissä suhaa muutaman kymmenen muuta maksanutta asiakasta.
Teleskooppihissille riittää jonoa. Kalpalinna saa viidakkorummussa ja nettipalstoilla kritiikkiä osin oikeutetustikin, mutta monet mäkeen saapuneet ovat tyytyväisiä.
– Täällä on hyvä rinteet ja hissit toimivat. Se riittää, ei kaiken tarvitse olla uutta, Emmi Viljanen ja Noora Aalto vakuuttavat.
Klaukkalasta saapunut Jokilahden perhe sovittelee suksia Mats Granbackan opastuksella välinevuokraamossa. Perheen isä Markku Jokilahti kertoo heidän tulleen Kalpalinnaan edullisen perhepaketin houkuttelemana.
– Vaikuttimena oli myös, että emme halunneet pahimpaan ruuhkaan lähelle pääkaupunkiseutua. Rinteet ovat täällä hyvät, jos muistan oikein. Viimeksi olen käynyt joskus 30 vuotta sitten, Jokilahti nauraa.
Jokilahden toteamus lieneekin Kalpalinnan suurin ongelma. Keskuksella on kunniakkaat perinteet, mutta imago on hukassa. Monet entiset vakioasiakkaat suuntaavat Sappeeseen, Messilään,
Himokselle tai Talmaan. Kalpalinnassa saisi hissilipun hinnalla laskuja suositumpia – monin paikoin Kalpalinnaa enemmän investoineita – etelän hiihtokeskuksia enemmän.
Vaikka laskettelun suosio on Suomen hiihtokeskusyhdistyksen tilastojen mukaan hienoisessa laskussa, riittää useimmissa keskuksissa sesonkiviikoilla väkeä ruuhkaksi asti.
– Kahden viikon aikana tehdään neljännes vuoden liikevaihdosta, Jarmo Kalpala vahvistaa.
Omistajat ovat Kalpalan mukaan miettineet pitkään, mikä Kalpalinnan imagossa mättää.
– Hiihtokeskus on vähän kuin ravintolan terassi. Aurinkoisella ilmalla siellä viihdytään ja kaikki ovat yhtä hymyä, mutta vesisateella paikka näyttää kurjalta.
– Parhaina aikoina meillä oli maine pro-keskuksena, jossa kävi treenaamassa maailmancup -tason laskijoita. Nykyään pystymme palvelemaan perheitä tosi hyvin, mihin on panostettu myös hinnoittelussa.
Vuokraamon huoltotilassa Tawast Alpine Racing Teamissa laskevan tyttärensä suksia voiteleva Petri Koskinen toteaa Kalpalinnan olevan yhä hyvä paikka kilpaharjoitteluun.
– Kyllä täältä on mahdollisuuksia nousta kansalliselle huipulle. Monien seurojen edustajia tulee tänne mielellään Kilparinteen vuoksi. Sen profiili on pirun hyvä, Koskinen kehuu.
Kierros Kalpalinnassa pitää päättää lasketteluun. Puen laskuhousut ja -takin, pumppaan lumilaudan siteet kireälle ja lasken hissille.
Turistirinteen päältä pääsisi pienellä kävelyllä aivan mäen laelle, ja sieltä olisi mahdollista laskea noin 15 vuoden tauon jälkeen avattuun Kallenrinteeseen. Tänään Kalle on kuitenkin suljettu.
Uusista korjauksista huolimatta epävarmaa hissiä pidetään päällä supistetuin aukioloajoin.
Jo kultaisella 1980-luvulla sesonkityöntekijänä keskuksessa häärinyt Stubu sanoo Kalpiksen komennusten olevan talven parasta aikaa.
– Tämä on hienoa duunia, koska ihmiset ovat iloisia. Ovat nämä hissit vanhoja raihnoja, mutta pirun sitkeitä ja luotettavia, Hugonrinteen nousuladulle nuoria ”Janakkalan ainoiden liikennevalojen” tahdittamana lähettävä Stubu sanoo. HäSa

Unelma Tuijan rinteestä

Kalpalinnaan on ollut ainakin 15 vuotta suunnitteilla 700-metrinen laskettelurinne, joka olisi korkeuseroltaan ja profiililtaan Etelä-Suomen parhaimmistoa.
Lasku lähtisi Superrinteen takaa seuraillen aluksi Kallenrinnettä jatkuen läpi hiihtokeskuksen vanhimman, Kiianlinnan osan laskeutuen lopulta monttuun Kalpalinnan hallussa olevien maiden länsireunassa.
Ajatuksen isä on Eino Kalpala, 88, joka on nimennyt rinteen Tuija-tyttärensä mukaan.
– Korkeuseroa tulee sata metriä ja pituutta 50 metriä Kilparinnettä enemmän. Siitä tulisi upea, koko ajan kunnolla viettävä, Kalpala kertoo.
Rinteen puustoa on vuosien varrella harvennettu. Suurin urakka on ollut profiilia loiventaneen kumpareen poistaminen. Sen maa-aineksilla muokattiin Kilparinnettä ja Turisti–Super -rinnekaksikkoa.
Kalpala sanoo uskovansa, että unelma uudesta rinteestä toteutuu jonain päivänä. Rahoitusta projekti vaatisi hissilinjoineen ja valaistuksineen satojatuhansia euroja.
Jos Kalpalinna ja sen hiihtohissejä, rinnekoneita ja lumitykkejä myynyt tytäryritys ei olisi ajautunut 90-luvun alussa rahoitusongelmiin, unelma voisi jo olla totta. Tuolloin pankki realisoi Kalpalan mukaan lainojen vakuutena noin puolet Kalpalinnan maa-alueista. Pian tämän jälkeen Eino Kalpala vetäytyi liiketoiminnasta.
– Nykyään keskityn vain nauttimaan laskettelusta.
Useisiin kisoihin Venäjälle ja Keski-Eurooppaan tänäkin vuonna suuntaavalla Kalpalalla on Kalpalinnan takarinteisiin rakennetussa alppimajassaan noin tuhat pokaalia master-luokan kilpailuista. Lähitulevaisuuden suurin tavoite on 90-vuotisjuhlakilpailu.
– Katsotaan sitten sen jälkeen, viitsinkö enää kilpailla. On alkanut hieman kyllästyttää se, että monot ovat niin tiukat, että ne saa jalkaan ja pois vain lämmittämällä.