Kanta-Häme

Ei enää koskaan pimeässä

On tiettyjä asioita, joita vain samanlaiset voivat ymmärtää. Siksi Annika Valtosen mielestä Hämeenlinnaan tarvitaan oma Setan ryhmä.
 
Hän kaipasi itse pitkään kaltaisiaan, joille ei tarvitsisi selittää, miksi tasa-arvo on tärkeää.
 
– Moni ajattelee, että meillä Suomessa on tasa-arvo. Niin voi ajatella vain ihminen, jonka omaa elämää syrjintä tai epätasa-arvo ei kosketa.
 
Vertaisryhmä kokoontuu ensimmäistä kertaa elo- ja syyskuun aikana, ja kaikki alkaa olla tapaamispaikkaa vaille valmista.
 
– Järjestän ensimmäisen tapaamisen vaikka meillä kotona, jos ei muuta.
 
Oman ryhmän puuttuessa hämeenlinnalaiset ovat käyneet Tampereella Setan tapaamisissa. Tähän mennessä Valtoselle on ilmoittautunut kymmenkunta kiinnostunutta.
 
– Ihmiset ovat olleet niin iloisia kuullessaan, että ryhmää puuhataan Hämeenlinnaan. Sille on todellakin tarvetta.
 
 
Valtosen nuoruudenystävä tuli kaapista 1980-luvulla. Hän muutti pian toiselle paikkakunnalle, sillä pikkukaupunki ei ollut vielä valmis.
 
Ei ollut Valtonenkaan. Hän sinnitteli vielä pitkälle aikuisikään, meni miehen kanssa naimisiin ja sai kaksi lasta.
 
– Sitä vain ajatteli, että mennään niin kuin kuuluu mennä.
 
2000-luvun puolivälissä Valtonen sai tarpeekseen. Tuli sellainen olo, että elämä ei odota.
 
– Ajattelin, että en enää jaksa tätä kuraa. Halusin kerrankin olla onnellinen ja nauttia elämästä.
 
Päätös ei enää pelottanut. Hän oli siinä pisteessä, ettei muuta vaihtoehtoa enää ollut kuin kertoa.
 
Kaapissa ollaan pohjalla. Valtonen kertoo, että salailu vie monelta elämänhalun, identiteetin ja mielenterveyden. Jopa hengen.
 
Omalla kohdallaan Valtonen näkee pitkän tien vahvuutena. Hän on onnellisempi kuin koskaan, ja pystyy nyt auttamaan muita.
 
Muiden, etenkin nuorten, puolesta Valtonen on huolissaan. Valtonen sanoo, että aikuinen kestää oman erilaisuutensa vielä jotenkin. Vaikeassa iässä syrjintä, yksinäisyys ja kiusaaminen ovat henkisesti liian raskas kuorma.
 
– Pitää koko ajan esittää ja valehdella. Onhan se selvää, ettei sellainen tee kenellekään hyvää. Se vie ihan tajuttoman määrän energiaa.
 
Valtonen teki päätöksen, ettei hän enää koskaan eläisi niin kuin muut odottavat hänen elävän. Jos joku ei hyväksyisi häntä, se olisi tämän oma häviö. Ainut, mikä mietitytti, oli lasten reaktio.
 
Oli poutainen kesäpäivä Turengissa, Valtonen suunnitteli yhteenmuuttoa silloisen naisystävänsä kanssa.
 
– Ensimmäinen kommentti oli, mitä isä siihen sanoo. Kun isää ei asia pätkääkään kiinnostanut, niin lapset sanoivat, että mitä sitten.
 
 
Lakialoite tasa-arvoisesta avioliittolaista sai kesäkuussa suuren valiokunnan käsittelyssä punaista valoa. 166851 suomalaisen allekirjoittama kansalaisaloite on menossa eduskunnan käsittelyyn uudestaan syksyllä.
 
Valtonen sanoo, että avioliittolaista äänestettäessä ei ole enää kyse pelkästään avioliitosta, vaan siitä, että yhteiskunta tunnustaisi seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset yhdenvertaisiksi ihmisiksi.
 
Muissa Pohjoismaissa samaa sukupuolta olevat saavat mennä naimisiin. Valtosen mielestä Suomessa lakimuutosta jarruttaa kirkon ja valtion läheinen suhde.
 
– Kirkolla on sananvalta tässä asiassa, vaikka asia ei sille mitenkään kuulu.
 
Vaikka laki hyväksyttäisiin, kirkko saisi edelleen päättää, vihkiikö se samaa sukupuolta olevia pareja vai ei.
 
Valtonen sanoo, että tasa-arvoinen avioliittolaki on myös ikäkysymys.
 
– Päättämässä on niitä ihmisiä, jotka ovat eläneet sen ajan, kun homous oli vielä sairaus. Kyllähän se ajatusten muokkaaminen nykyaikaan vie aikaa.
 
Uudet sukupolvet ovat jo paljon suvaitsevampia.
 
– Periaatteessahan ihmiset odottavat valtion hyväksyntää.
 
Valtonen uskoo, että kun laki muuttuu, alkavat muuttua ihmisten asenteetkin.
 
– Sanon kun, en jos. Sillä kyllä se hyväksytään. Ellei syksyllä niin pian. Ei ole muuta vaihtoehtoa. (HäSa)