Kanta-Häme

Elämä autossa

Arjen sankareiden ajopelit ovat kaukana autolehtien kiiltävistä pinnoista ja tahrattomista sisustuksista. Niillä kuskataan työhön ja harrastuksiin liittyvää tarpeistoa, lapsia, eläimiä ja kauppakasseja. Monelle oma, persoonallinen auto on kuitenkin rakas tavararöykkiöineen päivineen. Elämä saa ja sen pitääkin näkyä!

 
 
 

Takakontti tyhjäksi rattaiden tieltä

Sairiolaisen omakotitalon pihalla nököttää 15 vuotta vanha Corsa, jonka takaluukku on auki. Ajopelin omistaja Katariina Filppula penkoo takakontista maahan isot läjät sekalaista tavaraa.
 
– En minä tätä muuten siivoaisi, mutta nyt on pakko. Pitää tehdä tilaa rattaille, pariviikkoisen tytön äiti puhelee pää takakontin uumenissa.
 
Sieltä löytyy aarteita kuten vanha, metallinen Fazerin keksirasia.
 
– Tätä minä etsinkin tässä yhtenä päivänä. Se on ollut autossa siksi, ettei taloon kannata viedä sellaista, mitä ei ehdi samantien pestä käyttökuntoon, Filppula perustelee vinttilöydön sijaintia.
 
Autosta löytyy muistoja eri elämäntilanteista.
 
– Tätä tyynyä käytin raskauden aikana ajaessani autoa. Tämä kauratyyny piti puolestaan ottaa mukaan synnärille, mutta en ehtinyt hygienisoida sitä. Kaurat voi antaa linnuille talviruoaksi ja täyttää tyynyn uudelleen. Siitähän saisi vaikka tekotissit, jos rinnat kutistuvat liikaa imetyksestä, Filppula nauraa keksiessään tuotteelle uusia käyttötarkoituksia.
 
Takakontista nousee muun muassa tillin ja persiljan siemenpusseja viime keväältä sekä rikkoontunut moppi, josta naisen on ollut tarkoitus viime kesästä saakka reklamoida valmistajaa.
 
– Aika menee umpeen vasta jouluna eli hyvin vielä ehtii!
 
Autossa on myös kumisaappaat, nahkakengät sekä vaihtotakki, eväslaukku, työhanskat, kuumailmapuhallin, karttoja, tyhjiä limupulloja, sellofaania, verho- ja poppanakankaita sekä paperiroskaa. Valokuvaajan mukana kulkee myös kaksi kamerajalustaa.
 
– Toinen on ollut menossa jo pari vuotta isälle samoin kuin tämä pussillinen isän vanhoja koulu- ja armeijapapereita. Oikeastaan ne ovat minulla edelleen vain siksi, että pelkään isän heittävän ne pois, Filppula tunnustaa.
 
Kun takakontti on putsattu roinasta, hän muistaa jotakin ja kiiruhtaa auton etupenkille.
 
– Katsopas, mitä täältä löytyy! Kyllähän jokanaisen hansikaslokerossa pitää yksi hämähäkkimies olla, Filppula sanoo esitellessään lastenlelua, kompassia ja pientä puuhuilua, joita piti käyttää toissakesänä sukulaislasten viihdyttämiseen aarteenetsinnässä.
 
Hän myöntää, ettei ole autonsa suhteen kovin nökönuuka. Tärkeintä on, että ajopeli toimii ja siellä pystyy kuljettamaan kaiken tarpeellisen.
 
– En jaksa hoonata tätä koko ajan! Miehet aina sanovat häpeävänsä naistensa autoja, mutta ei täällä oikeastaan ole mitään turhaa. Minä olen tarvinnut kaikkia näitä tavaroita joskus, Filppula vakuuttaa.
 
 
 

Teinipojan kiimakioski

Se oli niin ruma, että pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta. Näin kuvailee hämeenlinnalainen Juuso Alanoja persoonallista mopoautoaan, joka kerää katseet kaupungilla ajellessaan.
 
Kolmipyöräinen mopoauto on rekisteröity ensimmäisen kerran vuonna 1996, mutta nykyiselle omistajalleen se päätyi vasta muutama kuukausi sitten. Alanoja on tuunaillut jo muutenkin huomiotaherättävää punaista kotteroaan entistäkin sähäkämmäksi.
 
– Työnantaja yllytti antamalla nuo Sultan-tarrat. Lisäksi olen tummentanut takalasit ja lisännyt menopeliin soittimen, Alanoja kertoo.
 
Samaan hengenvetoon hän tunnustaa, että ajokkia joutuu rassailemaan lähes päivittäin, sillä aina joku osa on menossa rikki.
 
– Onneksi tämä on rekisteröity mopoksi eli tätä ei tarvitse katsastaa, Alanoja hymyilee.
 
Hän myöntää saaneensa kiikkerän kulkupelin muutaman kerran nurin.
 
– Viimeksi ei edes ollut vauhtia kuin 25, joten siitä ei ollut kiinni. Kaveri sai siitä kuvankin juuri sopivasti. Mutta helpostihan näin kevyen ylös nostaa.
 
Alanoja on tykännyt kiimakioskistaan, kuten hän itse autoaan kutsuu. Tällä hetkellä peli on kuitenkin myynnissä, jos joku sattuisi sen itselleen haluamaan. Myynti-ilmoituksessa Alanoja ei sanojaan säästele, vaan kertoo heti aluksi, että peukalo keskellä kämmentä -tyyppien ei kannata vaivautua. Lopuksi hän vihjaa tyttöjen käyvän märkinä auton tarroihin.
 
– No se nyt oli vain sellainen heitto…. Kaikkihan tälle nauraa, mutta on tää kylän kovin mopoauto! Alanoja toteaa.
 
 
 

Hevosnaisen kumppani

Takapenkillä lojuu pari vanhaa hevosen loimea sekä pahvilaatikko täynnä ruostunutta kettinkiä ja vanhoja hevosenkenkiä.
 
– Mitähän nämäkin täällä tekevät? Sari Niininen ihmettelee nauraen.
 
Hän kertoo suoraan, ettei hänen Jeeppiinsä mahdu koirien ja omistajan lisäksi juuri muita, koska takapenkki on aina täynnä vaihtuvaa tavaraa.
 
– Nämä loimet ovat olleet nyt noin kolme viikkoa menossa roskikseen ja ratsastusvaatteet pesuun. Mitäs muuta täällä on? Parit kesäkengät, jos yllättäen tulisi vaikka juhannuskeli, ja untuvatakki pakkasia varten. Eihän sitä koskaan tiedä…
 
Niinisellä on kohtuullisen suuri auto, mutta takatila on varattu koirahäkeille, sillä Niinisellä on kaksi suurikokoista koiraa.
 
Vaikka autosta löytyy paljon kaikenlaista, roskia ja ruuantähteitä siellä ei ole. Niininen sanookin olevansa ehdoton siitä, että autossa ei ruokailla.
 
Aktiivista elämää viettävä parturi-kampaaja kertoo, että auton sisältö vaihtuu koko ajan, mutta kaaos on pysyvä olotila. Muutama pysyvä asia autosta kuitenkin aina löytyy.
 
– Täällä on varmuuden vuoksi kaksi puutarhatuolia. Koskaanhan ei voi tietää, missä niitä tarvitsee. Luojan kiitos minulla ei ole isompaa autoa! Niininen nauraa itselleen.
 
Etupenkkien välissä on puolestaan yli kolmenkymmenen käytetyn wunderbaumin kokoelma.
 
– Kaverit ovat ihmetelleet, miksi minä säilytän niitä. Ei minulla ole siihen mitään selitystä, ne vain on siinä. Mutta en osaa niistä luopuakaan, Niininen sanoo.
 
Hän kertoo kiintyvänsä helposti tavaroihin. Myös Jeepillä on Niinisen mukaan sielu.
 
– Se on rakas ja luotettava kumppani. Olen luvannut sille säilyttäväni sen loppuun saakka. Jos joskus rikastun, niin korkeintaan ostan sille kaverin, Niininen hymyilee.
 
 
 

Maailmaa nähnyt hippiauto

– Transu on mun beibi, viulisti Ilona Ala-Leppilampi tunteilee kertoessaan irkkubändi Ants in the Pantsin keikka-autosta.
 
Postin vanha jakeluauto on reissanut muusikkopariskunnan kanssa aina Keski-Eurooppaa myöten. Oranssi Volkswagen Transporter herättää positiivista huomiota kaikkialla, mutta etenkin Hollannissa, jonka tunnusväri oranssi on. Myös Irlannissa ja Englannissa liikkuessa postin auto on oiva ajopeli, sillä ratti sijaitsee suomalaisittain ”väärällä” puolella ohjaamoa.
 
Leveä ja pitkä pakettiauto on kätevä kulkupeli reissussa myös siksi, että sen takaosasta löytyy makuulaveri.
 
– Olemme säästäneet sen avulla varmaan tuhansia euroja hotelliöissä, noin sata keikkaa vuodessa tekevän bändin toinen osapuoli, kitaristi Lasse Suurkari kertoo.
 
Kommelluksiltakaan ei ole vuosien varrella vältytty. Autoon on esimerkiksi murtauduttu kahdesti saman reissun aikana.
 
Ensin Amsterdamissa auton ovi kammettiin auki ruuvimeisselillä ja varkaiden mukaan lähti Lassen luottokitara. Kaksi päivää myöhemmin Kööpenhaminassa auto oli myllätty täysin, mutta mitään ei onneksi sillä kertaa viety.
 
– Vorot taisivat etsiä sieltä jotain muuta kuin tavaraa. Tuntui se silti surkealta: kuin kodissa olisi käyty. Ei mun beibiä saa häpäistä, Ala-Leppilampi muistelee.
 
Kerran Saksassa poliisit ajoivat autobaanalla pitkään vierellä ja lopulta pysäyttivät epäilyttävän näköisenä pitämänsä hippiauton. Tunnin verran poliisit kuulustelivat pariskuntaa ja etsivät merkkejä huumausaineista.
 
– Jopa eväskeksieni koostumus tarkistettiin ja Lasse joutui antamaan virtsanäytteen. Mitään ei luonnollisesti löytynyt, Ala-Leppilampi kertoo.
 
Nyt Transu on nököttänyt vuoden verran pariskunnan kotitalon pihassa Turengissa, sillä siihen pitäisi vaihtaa vesipumppu. Sillä aikaa käytössä on ollut vähemmän bensaa syövä perus-Golf.
 
Ala-Leppilampi kertoo kuitenkin haaveilevansa vanhan ajopelin huoltamisesta ensi kesäksi, jolloin sillä voisi tehdä ainakin pari keikkareissua.
 
– Se olisi niin tunnelmallista. Kyllä tässä on ihan oma fiiliksensä!
 
 
 

Minimaasturilla pääsee perille

Kun Anu Leinonen oli parikymppinen leikinohjaajaopiskelija, yhdellä vanhemmista ohjaajista oli Suzukin minimaasturi. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Leinonen päätti hiljaa mielessään, että jonain päivänä hän vielä hankkii samanlaisen.
 
Se päivä koitti kolmisen vuotta sitten.
 
– Autokaupassa myyjät sanoivat, ettei näitä osta muut kuin hirvimiehet. Minä lisäsin siihen ”Niin, ja Anu Leinonen”. Kaupat tuli, Leinonen muistelee.
 
Hänelle musta minimaasturi, tuttavallisemmin Suitsa, on enemmän kuin auto. Se on kulkuneuvo naiselle, joka kulkee omia polkujaan.
 
– Minulla on siihen rakkaussuhde. En tule varmaan ikinä vaihtamaan sitä pois, Leinonen sanoo.
 
Sisustussuunnittelijana toimivalle naiselle maasturista on ollut hyötyä esimerkiksi silloin, kun kohde sijaitsee vasta rakenteilla olevalla asuinalueella. Useimmiten Leinonen kuitenkin suhaa autollaan Hämeenlinnan ja Helsingin väliä, sillä suurin osa asiakkaista on pääkaupunkiseudulla.
 
– Eihän Suitsan ajo-ominaisuuksia missään tapauksessa ole suunniteltu varsinaisesti moottoritielle. Mutta minä ajattelen niin, että tällä pääsee joka paikkaan.
 
Minimaasturin takatila on pieni: sinne mahtuu juuri ja juuri pari kookasta tapettikirjaa. Leinonen roudaa autollaan kuitenkin säännöllisesti materiaalinäytteiden kuten kankaiden ja laattojen lisäksi myös sisustustavaraa kuten vaikkapa valaisimia, mattoja ja roska-astioita.
 
– Asiakkailta saa Suitsasta yleensä hyvää palautetta. Moni huvittuu tämän nähdessään, kun odottaa minun tulevan jollain Audilla, Leinonen nauraa.