fbpx
Kanta-Häme

Elämä jatkuu, koska sen täytyy

Tätä ei tapahdu.

Tanja Nurmi makasi Taysin sairaalasängyssä, ja kielsi tilanteensa.

Kieltämisestä ei kuitenkaan ollut apua, ja niin syntyi Peppi, pieni keskonen nelihenkisen uusperheen viidenneksi jäseneksi. Päivä oli 16.12.2008, raskausviikkoja takana vasta 25+6.

Maailman vahvimmaksi pikkutytöksi kutsutulla Pepillä oli painoa 892 grammaa ja pituutta 31 cm. Sääri oli yhtä paksu kuin digitaalinen kuumemittari.

Nurmi katseli keskoskaapin päälle laitettua sairaalan vauvakorttia ja kiehui raivosta. Miksi ne olivat liimanneet tytön korttiin tähdenlentoa esittävän tarran? Peppi ei ollut mikään tähdenlento, Peppi selviäisi.

Sitten tapahtui jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa.

Tanja Nurmen miehen, Mikan, 14-vuotias Rasmus-poika oli tuonut kovasti odottamalleen pikkusiskolle sairaalaan pienen pehmopupun. Rasmus oli antibioottikuurilla, sillä isovarpaan kynsivallia vaivasi tulehdus.

Viisi päivää Pepin syntymän jälkeen Rasmuksen antibioottikuuri loppui, ja pojan vointi romahti. Poika kiidätettiin Taysiin, missä hänen vointinsa tehohoidosta huolimatta vain huononi.

Rasmus kuoli aivan joulun kynnyksellä, 23.12.2008. Syynä oli kynsivallin tulehduksesta alkanut verenmyrkytys.

Peppi oli edelleen hyvässä kunnossa. Elämä jatkui, paino nousi ja Peppi saavutti ensimmäisen kilonsa.

30.12.2008 Peppi nostettiin keskoskaapista ja puettiin kastemekkoon. Vanhemmat halusivat järjestää hänelle oikeat ristiäiset.

Neljä päivää myöhemmin puhelinsoitto katkaisi Mika ja Tanja Nurmen keskustelun sairaalapastorin kanssa. Vastasyntyneiden teho-osastolta soitettiin ja ilmoitettiin, että Pepin tila oli romahtanut. Lasta elvytettiin.

– Koskaan ei ole se muutaman kerroksen matka tuntunut niin pitkältä kuin silloin, Tanja Nurmi muistelee.

Henkilökunta lopetti elvytyksen tunnin jälkeen tuloksettomana. Vanhempien vieressä seissyt sairaalapastori sanoi, ettei ymmärtänyt enää mitään. Peppiä elvyttäneet hoitajat ja lääkäri itkivät.

Nurmen viisihenkinen uusperhe oli kutistunut puolessatoista viikossa kolmihenkiseksi. Mika Nurmen silloin 17-vuotias poika Roope oli menettänyt molemmat sisaruksensa.

Miten ihminen jatkaa elämäänsä kahden lapsen menetyksen jälkeen?

Jatkaa, kun on pakko. Jatkaa, koska elämä jatkuu.

– Me koimme Mikan kanssa, ettemme voisi antaa periksi, koska lapsetkaan eivät antaneet periksi. Peppi taisteli 18 päivää.

Tanja Nurmi sanoo, ettei päivääkään kulu, etteivätkö lapset olisi ajatuksissa. Suru ei häviä, mutta se muuttaa muotoaan: se ei tunnu enää musertavalta, vaan on kuin hiljainen, mukana kulkeva varjo.

Nurmi ei ole katkera, hän tietää lasten saaneen parasta mahdollista hoitoa. Mieleen on jäänyt ennen Pepin syntymää kätilöltä saatu neuvo:

– Hän sanoi, että älä vaivu epätoivoon, älä ajattele pahinta, mutta valmistaudu siihen, ettei lapsi selviäkään. Se oli viisaasti sanottu. Meidän vahvuutemme Mikan kanssa oli se, että uskalsimme ajatella tämänkin vaihtoehdon. Me puhuimme.

Kun Nurmelta kysytään lapsista, hän kertoo heitä olevan kolme, joista kaksi ei ole enää läsnä.

– Kun asiaa tarkentaa kysyjälle, on vastaus usein se, että kauheaa, en olisi kysynyt, jos olisin tiennyt.

Puhuminen ei kuitenkaan ole ongelma. Alusta asti Nurmi on ollut sitä mieltä, ettei asia saa olla tabu.

– Mikään ei ole niin loukkaavaa kuin hiljaisuus, se että, vaihdetaan kadulla toiselle puolelle.

Lasten kuoleman aikoihin Nurmet asuivat Orivedellä. Joulupäivänä joku kysyi Rasmuksen isältä, oliko poika tosiaan tehnyt itsemurhan. Sellaistakin kylillä puhuttiin.

Onneksi oli toisenlaisiakin reaktioita.

– Yksi naapuri toi ämpärillisen jauhelihakeittoa. Hän sanoi, että pitäähän teidän syödä. HÄSA

Menot