Kanta-Häme

Elämän ja kuoleman kysymys

Hollannissa osa lääkäreistä teki eutanasioita jo ennen kuin niistä oli olemassa lakia.Yksi suurimmista kysymyksistä on edelleen se, mitä potilaan sietämätön kärsimys tarkoittaa.

Mies on vääntäytynyt vuoteella kylkiasentoon. Hänen kätensä hakeutuvat reisien väliin. Katseellaan hän hakee lääkärin katsetta.

Lääkäri nojautuu eteenpäin, alkaa esittää kysymyksiä ja kuuntelee. Välillä hän kirjoittaa muutaman sanan muistivihkoonsa.

Mies haluaa kuolla.

Saamme todistaa harvinaista hetkeä, jonka potilas antaa luvan valokuvata. Näihin tilanteisiin ulkopuolisilla ei tavallisesti ole mitään asiaa.

Amsterdamilaisen hoitokodin huoneessa lääkäri arvioi, täyttääkö miehen toive lain vaatimukset.

Lääkäri Gerrit Kimsma ei ole potilaan hoitava lääkäri. Hänen tehtävänään on toimia konsulttina. Niin tehdään joka kerta, kun potilas Hollannissa pyytää eutanasiaa: hoitavan lääkärin lisäksi toisen lääkärin on arvioitava potilaan toive ja tila.

Potilas puhuu sammaltaen. Välillä hän yskii. Mies näyttää hakeutuvan sikiöasentoon. Niin lienee siedettävä olla.

60-vuotiaalla miehellä on keuhkosyöpä, eikä hän enää parane. Miehellä on kipuja, joita hän ei enää siedä.

Lääkäri Kimsma arvioi, että tapaus on selvä. Lain ehdot täyttyvät. Miehelle voidaan tehdä eutanasia.

Hollantilainen lääkäri Truus Postma-van Boven surmasi äitinsä vuonna 1971 ruiskeella, joka sisälsi 200 milligrammaa morfiinia. Äiti oli toispuolisesti halvaantunut ja pyytänyt, että tytär päättää hänen elämänsä. Katolisen hoitokodin johtaja raportoi Postma-van Bovenin teosta poliisille.

Oikeudessa Postma-Van Bovenin tapausta käsiteltiin ensin rikoksena, jonka maksimirangaistus oli 12 vuotta vankeutta. Todistajanlausunnot kuitenkin muuttivat oikeudenkäynnin luonteen.

Oikeus antoi painoarvoa terveystarkastajan lausunnolle, jonka mukaan moni lääkäri Hollannissa ei enää pidentänyt potilaan elämää loppuun saakka, jos tietyt ehdot täyttyivät. Kyse oli siitä, miten lääkärit yleensä toimivat auttaessaan potilaita kuolemaan, jos ihminen on parantumattomasti sairas.

Tuomioistuin hyväksyi teon kärsimyksen lievittämisenä, jonka lopputuloksena potilaan elämä lyheni. Oikeus kuitenkin katsoi, että Postma-van Boven teki väärin antaessaan ruiskeen, joka tappoi äidin heti. Hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen viikoksi.

Eutanasian kannattajat juhlivat tuomioistuimen ratkaisua. Tapaus alkoi ohjata oikeuskäytäntöä Hollannissa.

1960-luvulla individualismista, autonomiasta ja yksilön itsemääräämisoikeudesta oli tullut arvoja, joiden puolesta moni liputti. Osa lääkäreistä teki eutanasioita Hollannissa, mutta he tekivät niitä salaa.

Postma-tapauksen jälkeen Hollannin lääkäreiden ammattijärjestö KNMG otti eutanasiaan kantaa. Sen mukaan passiivinen eutanasia, jolla tarkoitettiin hoidon keskeyttämistä potilaan pyynnöstä tai siksi, että se oli tuloksetonta, oli luvallista. Aktiiviseen eutanasiaan, joka surmaa potilaan välittömästi, se otti kielteisen kannan.

Elämän lopun termit eivät ole yksiselitteisiä. Suomessa Lääkäriliitto suosittaa nykyään, että käsitettä ”passiivinen eutanasia” ei käytetä, sillä eutanasian katsotaan olevan aina aktiivista kuoleman tarkoitushakuista tuottamista. Lääkäriliitto vastustaa eutanasialakia.

Hollannissa asenneilmasto kuitenkin muuttui vuosikymmenen aikana. Vuonna 1984 julkaistussa KNMG:n linjapaperissa todetaan, että eutanasia on fakta. Liitto katsoi, että eutanasia on sallittua lääkärin tekemänä, jos huolellisen hoidon kriteerit täyttyvät. Niiden mukaan potilaan eutanasiapyynnön tuli perustua vapaaehtoisuuteen, pyynnön tuli olla harkittu, potilaan halun kuolla tuli olla luonteeltaan pysyvä ja potilaan sietämättömän kärsimyksen mahdotonta hyväksyä. Lisäksi lääkärin tuli konsultoida kollegaa.

Perhelääkäri Gerrit Kimsma on hollantilaisen eutanasian uranuurtaja. Hän on 71-vuotias mutta ei vielä eläkkeellä. Vaikuttaa siltä, että hän ei malta.

Vastaanotolla on suuri kirjasto, paperipinoja ja muutama tuoli. Kahvia tarjotaan sillä ehdolla, että vieras käyttää värikästä lasinalustaa. Se on erään pienen potilaan lahja lääkärille.

Kimsma on lääkäri, joka on harjoittanut ammattiaan sitä mukaa kun Hollannin eutanasiakäytäntö on muovautunut ja tarkentunut. Hän myös tietää, mikä tilanne on Suomessa: kansalaisaloite on edennyt eduskuntaan, jossa pohditaan parhaillaan, säädetäänkö maahan eutanasialaki.

Kimsma opiskeli yhtä aikaa etiikkaa ja lääketiedettä 1960-luvun Hollannissa.

– Olen aina uskonut syvästi, että ihmisen ei tarvitse kärsiä tarpeettomasti. Ihmisillä pitäisi olla vaihtoehto päättää elämänsä loppumisesta, Kimsma sanoo.

Hollannissa Kimsman kaltaiset perhelääkärit tekevät eniten eutanasioita. Tavallisesti potilas kuolee omassa kodissaan. Sairaaloissa eutanasioita tehdään edelleen verrattain vähän.

 

Vuonna 2015 yhteensä 5 516 ihmiselle tehtiin Hollannissa eutanasia, avustettu itsemurha tai näiden kahden yhdistelmä. Se oli 3,9 prosenttia kaikista kuolemista. Suurin osa eutanasiaa tai avustettua itsemurhaa pyytävistä potilaista sairastaa syöpää. Vuonna 2015 heitä oli yhteensä 4 000.

Toiseksi eniten eutanasioita tai avustettuja itsemurhia tehtiin potilaille, joilla oli erilaisia vanhuuteen liittyviä tuskia (183), kolmanneksi eniten dementiapotilaille (109) ja neljänneksi eniten psykiatrisesta sairaudesta kärsiville potilaille (56).”

 

Edellisen kerran Kimsma teki eutanasian viime kesäkuussa. Kyse oli potilaasta, jolla oli Alzheimerin tauti. Kimsman mukaan tämä pystyi kommunikoimaan hänelle, minkälaista hänen sietämätön kärsimyksensä oli ollut. Potilaalla oli ollut etukäteen tehty toimintaohje.

– Tein sen vapaapäivänäni, hän sanoo.

Termeistä ja tarkasta sääntelystä huolimatta eutanasia tarkoittaa ihmisen elämän päättämistä eli surmaamista. Suomen Lääkäriliitto määrittää eutanasian lääkärin tarkoituksellisesti suorittamaksi potilaan surmaamiseksi lääkkeitä antamalla tämän toistuvasta, vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta pyynnöstä.

Kimsman mukaan eutanasia on lääkärille emotionaalisesti raskas kokemus. Kokemus on tuonut kuitenkin varmuuden siitä, että hän kokee tekevänsä eettisesti oikein. Hän pystyy panemaan omat tunteensa syrjään.

Hän muistaa verisuonen, hikoilun, lääkkeet, potilaan äänen ja kalpeuden. ”Pelasta minut”, sanoi potilas.

Mitään muuta hollantilainen lääkäri Marianne Dees ei muista ensimmäisestä kerrasta, kun hän päätti ihmisen elämän.

Teon jälkeen paikalle tulivat kuolemansyyntutkija ja poliisi. He selvittivät, oliko Dees toiminut oikein. Siitä Dees ei muista mitään.

Sen sijaan Dees muistaa, kuinka hän tuli kotiin: aviomies, ilta, marraskuu. Dees on varma, että hän tarvitsi lasin punaviiniä. Hän ei mietiskellyt, mitä juuri oli tapahtunut. Hän siirsi kokemuksen mielensä perukoille.

Elettiin vuotta 1991. Dees oli nuori perhelääkäri, ja hän ajatteli voimakkaasti, että potilaat ovat autonomisia ihmisiä. Heillä oli oikeus päättää omaa kuolemaa koskevista asioista.

Kaksi viikkoa kului, ja Dees sai kotiinsa kirjekuoren Hollannin valtiolta.

– Minun ei tarvinnut mennä vankilaan.

Hän naurahtaa muistolle.

– Silloin päätin, että teen sen uudestaan, mutta en tällä tavalla. Aloin huolehtia itsestäni.

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tehtyään eutanasian Dees puhuu psykologiystävänsä kanssa.

Nijmegenissä perhelääkärivastaanottoa pitävä Dees on tehnyt uransa aikana yli 50 eutanasiaa. Dees vahvistaa Kimsman kokemuksen: eutanasia on lääkäreille emotionaalisesti raskasta. Moni ei tee sitä mielellään.

Huolestuttavaa olisi, jos tekisi, hän lisää.

Lääkäreiden ammattijärjestön KNMG:n 1980-luvun linjauksen jälkeen eutanasian huolellisen hoidon kriteerit ovat päivittyneet. Lääkärin pitää olla varma siitä, että potilaan toive on vapaaehtoinen ja harkittu. Hänen pitää kertoa potilaalle tämän tilasta ja ennusteesta. Lääkärin ja potilaan on yhdessä tultava siihen lopputulokseen, että muita vaihtoehtoja ei enää ole. Tilanteesta on konsultoitava ulkopuolista lääkäriä ja huolellisen hoidon on jatkuttava tilanteessa, jossa potilas kuolee. Lisäksi lääkärin on oltava varma siitä, että potilaan kärsimys on sietämätöntä eikä tämän tila enää parane.

Sietämätön kärsimys on vaikeasti määriteltävä, subjektiivinen asia. On mahdotonta mitata sitä tarkoilla kriteereillä. Dees on pohtinut käsitettä niin paljon, että päätyi tekemään aiheesta väitöskirjan.

Hän on vakuuttunut yhdestä asiasta: jokainen eutanasia on ainutlaatuinen. Sietämätön kärsimys on yksilöllistä, ja eutanasiapäätös vaatii lääkäriltä ja potilaalta neuvottelun kautta etenevää päätöksentekoa.

Hollannin eutanasialaki on vuodelta 2002. Se ei anna suoraa ohjetta siihen, kuinka pian potilaan toiveen jälkeen eutanasia tulee tehdä. Potilas voi esittää pyynnön joko etukäteisenä tahdonilmauksena tai suullisesti. Ulkopuolisen konsultaation jälkeen lääkäri ja potilas ovat vapaita etenemään eutanasiassa.

Eutanasioiden lainmukaisuutta arvioivat jälkikäteen alueelliset komiteat. Ne pohtivat, noudattivatko lääkärit huolellisuuskriteereitä. Gerrit Kimsma on ollut yhden komitean jäsen 12 vuoden ajan. Hän on nähnyt tuhansia tapauksia.

– On vaikea sanoa, onko kärsimys sietämätöntä, jos potilas voi odottaa vielä kolme kuukautta. Se on epäjohdonmukaista, Kimsma sanoo.

Tämänkaltaisia asioita komiteat katsovat. Jos ne huomaavat ongelmia, ne voivat viedä asian syyttäjälle. Käytännössä syyttäjä ei kuitenkaan lähde koskaan viemään tapauksia eteenpäin.

”Viimeisin Hollannin korkeimman oikeuden antama ratkaisu, joka vaikutti eutanasioihin, on vuodelta 2002. Oikeuden päätös koski tunnetun hollantilaispoliitikon Edward Brongersman kuolemaa.

Brongersman lääkäri Flip Sutorius avusti potilasta itsemurhassa. Poliitikko oli kärsinyt iän mukanaan tuomasta ahdistuksesta: fyysisistä rajoitteista, yksinäisyydestä ja tilansa mahdollisen pahenemisen pelosta.

Oikeus katsoi, että Brongersman kokema kärsimys ei ollut sellaista, johon lääkäri oli ammatillisesti pätevä puuttumaan. Päätös tarkoitti sitä, että eutanasiassa potilaan tilalla tuli olla lääketieteellinen perusta. Lääkäri Sutorius tuomittiin syylliseksi, mutta hänelle ei langetettu rangaistusta.

Vuosia Brongersman tapaus ohjasi eutanasiakäytäntöä Hollannissa. Kimsma arvioi, että enää tapaus ei välttämättä johtaisi syytteeseen.

Se johtuu hiljattain keskusteluun tulleista uusista tuulista, joiden lieveilmiöitä ovat ”elämän lopun klinikka” ja hallituksen uusi lakiesitys.

Eutanasioiden määrä Hollannissa on kasvanut tasaisesti. Kun vuonna 2002 niitä oli noin 1 800, 2015 vastaava luku oli noin 5 500. Määrän on ajateltu heijastavan maan yleistä mielipidettä eutanasiasta: siihen suhtaudutaan myönteisesti. Moni pitää eutanasiaa jopa yksilön oikeutena, vaikka sitä se ei lain mukaan ole.

Se ei tarkoita sitä, ettei Hollannissa olisi eutanasiakriitikoita. Yksi äänekkäimmistä on Theo Boer, Groningenissa sijaitsevan protestanttisen teologian yliopiston professori.

Boer oli alueellisen eutanasiakomitean jäsen vuosina 2005–2015, ja hän on nähnyt noin 4 000 eutanasian raportit. Boer suhtautuu eutanasiaan jokseenkin suopeasti, mutta eräät kehityskulut arveluttavat häntä.

Ne arveluttavat häntä siinä määrin, että Boer käy puhumassa asiasta ulkomailla. Maaliskuun alussa hän kävi Suomessa kristillisdemokraattien vieraana tilaisuudessa, jonka nimi oli ”Parempaa saattohoitoa eutanasian sijaan”.

Boeria häiritsee se, että eutanasiatapausten määrä on kasvanut 1990-luvulta, vaikka samaan aikaan palliatiivisen hoidon menetelmät ovat kehittyneet. Hän kutsuu ilmiötä ”menneisyyden haamuksi”: ihmisillä on muistikuvia 1980-luvun kuolinvuoteista, ja muistikuvat läheisten kärsimyksestä vaikuttavat ihmisten haluihin pyytää eutanasiaa. Boerin mielestä osa eutanasioista on kuitenkin turhia palliatiivisen hoidon kehittymisen takia.

Hänen toinen varauksensa on se, että psykiatristen potilaiden eutanasiat ovat lisääntyneet. Puolessa raporteista, joita Boer kertoo komiteassa nähneensä, yksinäisyys oli yksi tekijä, joka eutanasiapyyntöjen taustalla oli.

– Eutanasiasta on tullut tapa tappaa ihmisiä, jotka olisivat voineet elää vielä vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Vuonna 2012 eutanasiaa ajava kansalaisjärjestö NVVE perusti Hollantiin Levenseindekliniekin, ”elämän lopun klinikan”. Sen toiminta-ajatuksena on antaa kuolinapua ihmisille, joiden muut lääkärit kieltäytyvät tekemästä eutanasiaa. Boer katsoo, että klinikan lääkäreillä on paljon matalampi kynnys tehdä eutanasioita kuin muilla lääkäreillä.

Eutanasiakomiteassa ollessaan Boer näki raportteja potilastapauksista, jotka tulivat Levenseindekliniekista. Niiden joukossa oli Boerin mukaan potilaita, joilla oli seitsemän vuoden elinajanodote.

Boerin silmissä Hollannin eutanasialaki on tältä osin epäonnistunut. Hänen mielestään eutanasiasta on tullut ratkaisu moneen asiaan, kuten merkityksettömyyteen ja yksinäisyyteen. Boerin mielestä tämä johtuu siitä, ettei laissa sanota, että kuolinapua saavan potilaan tulisi olla sairautensa terminaalivaiheessa.

Eutanasian vastustajat vetoavat usein slippery slope -ilmiöön: jos teko sallitaan, yhteiskunta luisuu vääjäämättä sallimaan muita tekoja, jotka ovat moraalisesti arveluttavia. Viime syksynä Hollannin hallitus esitti uutta lakia ”täyttyneen elämän” kuolinavusta. Sen mukaan ihmiset, jotka kokevat elämänsä tulleen valmiiksi, voisivat saada tietyin ehdoin kuolinapua.

Boerille lakiesitys tuo varmuutta siitä, että kalteva pinta on olemassa, että hän ei halua kuolla piikistä kuin eläin. Hänestä kuninkaallinen tapa kuolla oli juoda lääkejuoma, muistelee Kimsma erästä potilastaan.

Lääkäriavusteisessa itsemurhassa lääkäri antaa potilaalle eutanasian aiheuttaja-aineet liuoksena. Juoman potilas juo itse. Siinäkin tapauksessa lääkärin on kuitenkin varauduttava päättämään potilaan elämä, jos tämä ei kuole lääkeaineeseen.

Kuninkaallista kuolemaa toivonut potilas ei kuollut juomaan. Kimsman piti päättää potilaan elämä seuraavana päivänä, kuten he olivat sopineet.

Eutanasiassa lääkäri nukuttaa potilaan tiedottomaksi. Sen jälkeen lääkäri antaa potilaalle suonensisäisesti lihasrelaksanttia. Potilas kuolee happivajaustilaan.

Kimsma ei tiedä, haluaako hän eutanasian. Asia ei ole ajankohtainen, sillä hän on terve. Mutta hän on päättänyt: jos hänelle tulee Alzheimerin tauti, hän haluaa edetä eutanasiajärjestelyissä ajoissa.

– En halua rasittaa sillä perhettäni. Minulla on myös älyllisiä pyrkimyksiä. En halua menettää mieltäni, Kimsma sanoo.

Lääkärin ei ole pakko tehdä eutanasiaa Hollannissa. Dees kuitenkin näkee, että hänellä ei ole kieltäytymiseen syitä.

– Elämme maassa, jossa se on laillista, ja minä olen lääkäri. Kuka minä olen kieltäytymään siitä? hän sanoo.

Haluaisiko Marianne Dees itselleen eutanasian? Ei missään nimessä, hän sanoo nopeasti. Dees, joka rakastaa elämää, haluaa elää joka sekunnin.

 

Juttua varten on haastateltu myös psykologi Bob de Grootia. Lähteinä on käytetty teosta Physician-Assisted Death in Perspective – Assessing the Dutch Experience (Youngner & Kimsma, 2012) ja eutanasiaa käsitteleviä tieteellisiä artikkeleita. Juttua varten pyydettiin myös haastattelua Levenseindekliniekin johtajalta Steven Pleiterilta, mutta hän ei vastannut haastattelupyyntöön.

Juttuun on lisätty tarkennuksia maanantaina 20.3.: Eutanasioiden tilastoista kertovaan kohtaan on lisätty huomio, että viime vuoden tapausten kokonaislukuun 5 516 sisältyvät myös avustetut itsemurhat sekä eutanasioiden ja avustettujen itsemurhien yhdistelmät. Lisäksi kohdassa, jossa kerrotaan niin sanotusta korkeimman oikeuden Brongersman tapauksesta ja sen vaikutuksesta eutanasioihin, on korjattu lauserakennetta. Alkuperäisestä muotoiluista saattoi saada sen käsityksen, että avustettu itsemurha ja eutanasia tarkoittavat samoja asioita.

Päivän lehti

4.6.2020