Kasvotusten: Ensin on luettava tilannetta, sitten vasta lakia, sanoo eläkkeelle jäänyt komisario Tarja Lindstedt

”Kun katsoo auton ikkunasta osoittavan rynnäkkökiväärin piippuun väärältä puolelta asetta, se jää kummittelemaan uniin.

Minusta tulee isona poliisi, olin päättänyt jo lapsena. Ala-asteella kirjoitin koulutoverini-kirjaan toiveammatikseni etsivän.

Ammatinvalinnassa saattoi olla myös sukurasitetta: äitini isä ja tätini mies olivat poliiseja.

Jäin syksyllä eläkkeelle 59-vuotiaana kenttätoiminnan komisarion tehtävistä.

Työskentelin poliisina neljällä vuosikymmenellä, joten kieltämättä olo on vähän haikea. Yhteisöä tulee ikävä, myös työsarka oli monipuolinen.

Päätöksen poliisikouluun hakemisesta tein lukiossa.

Sinisessä univormussa oleva nainen ei ollut tavallinen näky 1980-luvun kaupunkikuvassa. Rikospoliisissa naistutkijoita oli ollut jo pidempään.

Ravintolaan ei voinut mennä virkapuku päällä syömään ilman, että kaikki supisevat päät kääntyivät kohti.

Poliisikoulussa kurssillamme oli 120 kokelasta, joista naisia oli vain viisi. Kokelaskurssi kesti viisi kuukautta. Nykyään kurssikoko on 80–100 oppilasta, joista naisia on noin puolet, ja opinnot käydään ammattikorkeakoulussa.

Työharjoitteluita ei ollut, vaan poliisikoulusta siirryttiin suoraan kentälle. Huhtikuussa 1982 aloitin työt ja kesäkuussa toimin jo partionjohtajana. Partioni kaikella kolmella poliisilla oli työkokemusta yhteensä puoli vuotta.

Ajan hengestä kertoi jotain se, että työskennellessäni Helsingin hälytyskeskuksessa törmäsin tauolla ulkona ollessani venäläisiin rajaloikkareihin.

Miehet olivat pakottaneet eläkeläismiehen ajamaan itärajalta kohti Turkua mutta eläkeläinen toikin kaksikon Pasilan poliisitalon pihaan.

Kun menimme työparini kanssa estämään auton ryöstöä, kaivoi takapenkillä istunut mies jostakin rynnäkkökiväärin. Tilanne meni osittain painiksi, mutta sitkeä Suomi voitti taas.

Sellaiseen tilanteeseen ei voinut mitenkään varautua etukäteen. Kaikki kävi nopeasti ja siinä oli sitten kuulusteluissa selviteltävää, mitä tapahtui ja missä järjestyksessä.

Näen tilanteesta unta yhä silloin tällöin.

Juttu jatkuu videon jälkeen.

Ihmisten suhtautuminen poliisiin on muuttunut, myös ajat ovat paljon takavuosia rauhattomammat.

Auktoriteetin arvostus on vähentynyt ja poliiseille saatetaan puhua todella törkeästi.

Uskon kuitenkin, että poliisiin edelleen luotetaan ja työtä arvostetaan, vaikka mainetta on tahrannut muun muassa Jari Aarnio. Nämä ovat yksittäisiä tapauksia. Uskon, että Ihmiset osaavat nähdä asioiden taakse.

En koe, että olen naisena saanut epäoikeudenmukaisuutta tai etuja.

Minulla ei siis ole ollut sen vaikeampaa tai helpompaa edetä urallani kuin miehellä. Joskus on jopa kysytty perään.

Joissain tapauksissa voi olla, että urakehitys etenee miespuolisella poliisilla helpommin kuin naisella.

Sain esimiehenä mieltä lämmittävää palautetta siitä, että keskustelin alaisteni kanssa kuin ihminen ihmiselle: ”Inhimillistä otetta ei löydy oppikirjoista.”

Johtajalla on kuitenkin oma vastuunsa kannettavana. Kaikkiin tilanteisiin ei voi mennä rennosti Reinikaisena. Sama pätee kaikkien ihmisten kanssa: ensin on osattava lukea tilanne ja sitten vasta lakia.

Esimiehiä on monenlaisia, vaikka elokuvissa ja tv-sarjoissa stereotyyppinen pomo yleensä käskyttää alaisiaan pää punaisena.

Olen huolissani siitä, miten poliisit jaksavat. Töitä ja paineita on hirveästi, mutta tekijöitä vähän. Poliisityön rahoituksella ei palkata uutta väkeä, vaan uusia rooleja jaetaan lisätyönä jo palkatulle väelle.

Rahoja korvamerkitään erikoistehtäviin, mutta perustutkintaa tekevät tai hälytyspartioissa olevat jatkavat koko ajan kutistuvilla resursseilla.

Toivon, että Antti Rinteen (sd.) hallitus pitää lupauksensa eli satsaa nykyistä vahvemmin varoja kenttätyöhön eli siihen peruspoliisityöhön, jossa ollaan eniten ihmisten kanssa tekemisissä.” _HäSa

Juttusarjassa mielenkiintoiset kantahämäläiset kertovat itsestään. Ehdota haastateltavaa sunnuntai@hameensanomat.fi