Kanta-Häme

Hämeen Sanomien kulttuurisyöpöt poimivat rusinat vuoden 2018 pullasta - "Nauroin, ulvoin ja olin vähällä pudota penkiltä. Niin ei käy läheskään joka vuosikymmen"

Hämeen Sanomien kulttuurisyöpöt kääntävät katseensa vuoteen 2018 ja poimivat rusinat pullasta. Vaikuttavinta on, kun tekijät ja yleisö hengittävät samaa ilmaa.
Arkistokuva Annikin runofestivaaleiltaTampereelta. Kuva: Eino Ansio

Marika Riikonen, kulttuuritoimittaja: Teatteria, joka pudottaa tuolilta

Kun näin aikoinani Jouko Turkan kirjoittaman ja ohjaaman Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -esityksen Tampereen Työväen Teatterissa, tulin muun yleisön seassa lietsotuksi jonkinlaiseen joukkohurmokseen.

Anna Ackerman (vas.) ja Minna Hokkanen Tampereen Työväen Teatterissa näytelmässä Vaahtoa!. Kuva: Kari Sunnari

Nauroimme. Ulvoimme. Huohotimme. Olimme vähällä pudota penkiltä.

Alkuperäisessä esityksessä mukana ollut Minna Hokkanen ja saman Kati Herukan roolin myöhemmin tehnyt Anna Ackerman kantaesittivät keväällä Tampereen Työväen Teatterissa näytelmän Vaahtoa!. Se purkaa näyttelijöiden kokemuksia Turkasta ja Kati Herukasta, joka esityksessä nähtiin vaahtokuorrutettuna sanomassa: ”Mä en rakasta ketään, mutta levittelen kaikille.”

Vaahtoa! on yhtä hillitön kuin edeltäjänsä, joskin terävämpi, sarkastisempi, tekee mieli sanoa: älykkäämpi. Kun näin tämän esityksen keväällä, nauroin, ulvoin ja olin vähällä pudota penkiltä. Niin ei käy läheskään joka vuosikymmen.

Näyttämöllä naiset puhuvat roolista ja Turkasta, mutta tulevat samalla purkaneiksi (laitos)teatterin luutumia ja tuulettaneiksi vallankäytön traditioita ja erityisesti naisen asemaa teatterissa. Kuka naiset pukee – ja riisuu? Kuka heidät määrittää?

Ja samalla meidät.

Tulin ulos tästä esityksestä pää lingottuna. Kuka väittää, etteivät älykkyys ja hauskuus mahdu samaan teokseen?

Vaahtoa! esitetään uudelleen ensi keväänä. Se on tämän kulttuurivuoden parhaita uutisia.

Sakari Hildén, musiikkikriitikko: Oopperassa on kaikki

Oopperaan sisältyvät kaikki taiteen lajit. Jokin niistä yleensä niin sanotusti kolahtaa.

Vuoteeni mahtui parikin hyvää oopperakokemusta. Kansallisoopperan Tosca oli laadussaan ja tasaisuudessaan yksi talon parhaista tuotannoista pitkään aikaan.

Hämeenlinnalainen Sampsa Ertamo sävelsi oopperan Toivo Kuulasta. Kuva: Terho Aalto

Tosca (Aušrinė Stundytė) loisti varsinkin näyttelijäntaidoillaan. Cavaradossi (Andrea Caré) näytti aidolta tasavaltalaisrebeliltä, jota aristokraattinen Scarpia (Tuomas Pursio) ymmärrettävästi halusi kurmuuttaa. Loistoa jäin vähän kaipaamaan vain Cavaradossin perinteisiin suosionkeruukohtiin. Nyt tenorin parhaat huippusävelet menivät ohi aika kevyinä.

Ohjauksessa pidin kovasti varsinkin aika irrallisesta paimenpoikalaulusta, josta oli tehty Cavaradossin unikuva-Toscasta. Musiikillinen johto oli vähän arkista; en kuullut siinä Puccinin runolinnun siiven sipaisua.

Paikallisesta tarjonnasta ykköseksi nousee Sampsa Ertamon säveltäjä Toivo Kuulasta kertova ooppera Yllätä ikuinen virta. Ohjaus ja libretto ovat Arto Myllärisen.

Ertamo sävelsi oopperansa neljälle solistille ja jousikvartetille. Teos sai kantaesityksensä Iittalan musiikkijuhlilla säveltäjän johdolla.

Nopeat juonen käänteet saattoivat helposti pudottaa kuulijan kärryiltä, mutta esim. Juhani Koiviston Tähtiin kirjoitettu -elämäkerta piti tunnollisesti valmistautuneen yleisön Kuulan tarinassa kiinni.

Itse kirja kuuluu myös vuoden tärkeisiin kulttuuritekoihin.

 

Arkistokuva Annikin runofestivaaleiltaTampereelta. Kuva: Eino Ansio

Päivi Haanpää, kirjallisuuskriitikko: 11 tuntia runouden keskellä

Annikin runofestivaali kesäkuussa 2018 oli jälleen kerran sanataiteen juhlaa. Olin tapahtuman juontajana ja vietin koko päivän, 11 tuntia runouden keskellä. Se yksistään oli huima elämys, mutta yksi esiintyjä sai minut haukkomaan henkeäni.

Englantilaisen Joelle Taylorin esiintymisvuoro oli lähes viimeisenä, puoli yhdeksältä illalla. Olin vaihtanut hänen kanssaan pari sanaa takahuoneessa, mutten osannut varautua siihen, mitä tämän runoilijan spoken word -esitys voisi olla.

Taylor nousi lavalle ilman papereita, ilman rekvisiittaa, vain mikrofoni kädessään. Ja alkoi tykittää.

Runot käsittelivät oikeudenmukaisuutta, pelkoa, heikompien kohtelua, yhteiskunnallisia epäkohtia. Taylorin säkeet tulivat epäröimättä, rytmit olivat tarkkoja, sanat kirkkaita. Tällainen ei harjoittelematta tapahdu, mutta esiintyminen oli kaikkea muuta kuin ulkolukua. En usko, että olen ikinä kokenut niin intensiivistä runokeikkaa. Taylor oli läsnä, hän tiesi mistä puhuu. Hänessä oli voimaa ja raivoa mutta myös rakkautta ja lämpöä. Hän ei silotellut, mutta hänen runoissaan oli silti toivo.

Sen puolituntisen ajan tuntui, että me kaikki hengitimme (tai pidätimme hengitystämme) samaan tahtiin, olimme osa jotain yhteistä ja hyvää.

Sanat ja läsnäolo. Ne kantavat pitkälle.

 

Riku Koskinen ja Sini Mäenpää tanssivat Tehdas tanssii -tapahtumassa Hämeenlinnassa. Kuva: Pekka Rautiainen

Pirjo-Liisa Niinimäki, kulttuuritoimittaja: Tanssi antoi uutta mietittävää

Hämeenlinnassa järjestettävä Tehdas tanssii -festivaali on tervetullut lisä hämäläiseen festivaalikesään. Katselin tänä vuonna vain yhden esityksistä, mutta siitä riitti muisteltavaa pitkälle syksyyn.

Vierustoverini kanssa nyökyttelimme toisillemme. Kumpikaan ei tunnustanut olevansa tanssin asiantuntija. Silti juuri tanssi – ja ylipäätään kaikenlainen sanaton näyttämötaide – tuntuu viime aikoina antaneen eniten ajateltavaa ja hengenravintoa kummallekin.

Illan ihanat esiintyjät olivat suomalaisen nykytanssin voimanainen Katri Soini, riihimäkeläisvaikuttajat Riku Koskinen, Sini Mäenpää ja Suvi Kajaus sekä hämeenlinnalaiset tanssikoulun nuoret.

Kehon kielellä voi ilmaista iloa, intohimoa, mustasukkaisuutta, häpeää, uhmaa ja huumoriakin.

Riku Koskinen tanssi syksyllä myös Hämeenlinnan teatterin Tahtien sota -musikaalissa. Hänen ansiostaan – ja kesän hienoa tanssiteosta muistellessa – umpipöhkö musikaalintekelekin tuntui melkein siedettävältä.

 

Näyttelijä Ray Wise Leland Palmerin roolissa tv-sarjassa Twin Peaks vuonna 1990. Kuva: Getty Images

Antti Kemppainen, kulttuurikolumnisti: Klassikko on klassikko

Tämän vuoden suurin kulttuurielämys löytyy poikkeuksellisesti television puolelta. Tulin samalla käyttäneeksi myös jo melkein unohdettua DVD-soitinta, kun katsoin levyiltä Twin Peaks -televisiosarjan parinkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Muistikuvissani oli vain Bobin kuumottavat kasvot, amerikkalaisen pikkukaupungin vinkasahtaneet hahmot ja monipolvinen juoni, jonka kulusta ei koskaan voinut olla varma.

Aika ei yllättäen ollut vaikuttanut lainkaan Twin Peaksin tehoon. Bob oli edelleen kuumottava, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja näyttelijätyö ensiluokkaista.

Kaksi asiaa nousi sarjasta ylivertaisiksi tekijöiksi: Ray Wisen näyttelemä Leland Palmer, surumielisen mielipuolinen hahmo, jonka päihittäjää on vaikea löytää tv-sarjojen historiassa ja Angelo Badalamentin säveltämä musiikki, joka on kerrassaan taidokasta ja tunnelman luojana vahvassa roolissa.

Erityisesti toistuvat musiikilliset teemat paitsi rytmittävät kohtauksia myös ennakoivat tulevaa ja ilman niitä sarja olisi aivan toisenlainen, kuten parhaillaan katsomani uusi tuotantokausi osoittaa.

Twin Peaks on televisiosarjojen klassikko, myös kahdenkymmen vuoden jälkeen.

 

Markus Nordenstreng ja Tuomo Prättälä bändeineen soittivat Suistoklubilla joulukuun alussa. Kuva: Mark A. Martinez

Ursula Ryynänen, kulttuuritoimittaja: Äänien harmoniaa, biisien soljuvuutta

Ei ihan kuin Paul Simon ja Art Garfunkel. Ei myöskään aivan the Jayhawksin Mark Olsonin ja Gary Lourisin tasoa.

Mutta nyt kun maailman taivaallisimmin stemmoja laulavien mieskaksikkojen henkilöllisyydet on hakattu kiveen, voi esiin vetäistä huoletta Tuomo Prättälän ja Markus Nordenstrengin nimet.

Kun Tuomo ja Markus olivat keikalla Suistolla muutama viikko takaperin, hiveli miesten äänten yhteissoundi korvaa. Kaksi hyvää laulajaa kuulosti yhdessä paremmalta.

Biisit nojailjvat saumattomasti vuoroin Prättälä-souliin, vuoroin Nordenstreng-folk-rock-poppiin ja sopivissa koloissa vieraili Verneri Pohjolan melko free jazz-trumpetti.

Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin – onneksi olkoon jo etukäteen tammikuisen synttärin johdosta! – jaksan äimistellä, miten etuoikeutetulta tuntuu, kun omassa asuinkaupungissa on Suiston kaltainen lähiklubi.

Väkeä keikalla oli liian vähän, mutta kaikkia läsnä olleita lämmitti varmasti tieto, että bändin seuraava keikka oli Minneapolisissa. Samalla lavalla the Jayhawksin kanssa.

Ei tällaista tapahtunut 1970-luvulla.