Kanta-Häme Hämeenlinna

Hurskas aatelisneiti sulatti pelätyn murhamiehen sydämen, Hämeenlinnan vankila vastusti kahdenkeskisiä tapaamisia

Eila Kostamo kiinnostui Mathilda Wreden ja Matti Haapojan tarinasta löydettyään eräänä jouluna Matin isän Heikin hautaristin Ylistaron hautausmaalla. Kuva Esko Tuovinen

Poikkeukselliset ihmiset ovat aina kiinnostaneet kirjailija Eila Kostamoa.

Kaksi erilaista, mutta omalla tavallaan poikkeuksellista ihmistä on valikoitunut hänen tuoreen kirjansa, Rakas Mathilda, päähenkilöiksi.

Kirja kertoo vankiloissa sielunhoitotyötä tehneen, hartaan uskonnollisen Mathilda Wreden (1864-1928) ja suurrikollisena tunnetun Matti Haapojan (1845-1895) ystävyydestä. Paikka paikoin heidän tarinansa sivuaa myös Hämeenlinnaa.

Eila Kostamo kertoo saaneensa kirjan alkusysäyksen käydessään Ylistaron hautausmaalla jouluna vuosia sitten. Siellä hän löysi Matti Haapojan isän Heikin haudan. Samaan hautaan Mattikin siunattiin, mutta vasta sata vuotta kuolemansa jälkeen eli vuonna 1995.

”Jostain kauan sitten luetusta kirjasta lennähti mieleeni lauseen repale: Mathilda Wrede…joka pystyi sulattamaan sellaisenkin paatuneen rikollisen kuin Matti Haapojan sydämen.” Näin Kostamo kuvaa kirjassaan ajatuksiaan hautaristillä, jonka Matti Haapoja oli vankilassa takonut isänsä muistoksi.

Kostamon kirja on hänen osittain fiktiivinen tulkintansa Wreden ja Haapojan kohtaamisista. Taustalla on kuitenkin runsaasti alkuperäistä arkistoaineistoa, jota Kostamo hyödyntää ja kommentoi kirjassaan.

Erilaiset lähtökohdat

Mathilda Wrede oli lähtöisin ruotsinkielisestä säätyläiskodista, hän oli Vaasan läänin kuvernöörin tytär. Hän koki alle 20-vuotiaana voimakkaan uskonnollisen herätyksen, jonka myötä hänen elämäntehtäväkseen kirkastui vankien ja heidän omaistensa auttaminen.

Matti Haapoja oli syntynyt vuonna 1845 Isossakyrössä. Hänet käytännössä ajettiin kotoaan pois 11-vuotiaana, ja sen jälkeen hän elätti itsensä renkinä ja myöhemmin rosvoilulla. Ensimmäisen surmatyönsä hän teki 24-vuotiaana.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Matti Haapojan matka päättyi Kakolan vankilaan. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti omaelämäkerran varoittavaksi esimerkiksi "jälkentulevillen". Kuva: Poliisimuseon kokoelmat
Matti Haapojan matka päättyi Kakolan vankilaan. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti omaelämäkerran varoittavaksi esimerkiksi ”jälkentulevillen”. Kuva: Poliisimuseon kokoelmat

Wrede ja Haapoja kohtasivat ensimmäisen kerran Katajanokan vankilassa lokakuussa 1890. Haapoja odotti siellä Helsingin raastuvan istuntoa, jossa oli määrä käsitellä häntä vastaan nostettua syytettä Maria Jemina Salonen -nimisen prostituoidun murhasta.

Wrede halusi rukoilla vangin puolesta, mutta Haapoja suhtautui aluksi kylmäkiskoisesti herrasneidin sielunhoidollisiin yrityksiin. Myöhemmin Haapoja muutti suhtautumistaan, ja Mathilda Wrede kertoikin Nya Pressenin haastattelijalle, että Haapoja katuu synnillistä elämäänsä ja oli polvilleen langeten yhtynyt rukoukseen.

Oman aikansa julkkiksia

Tapaamiset jatkuivat Hämeenlinnan vankilassa, jonne Haapoja passitettiin Katajanokalta odottamaan seuraavaa oikeusjuttua. Se koski hevos- ja kärryvarkautta, johon Haapoja oli syyllistynyt syyskuussa 1890 Hausjärvellä matkallaan Heinolan markkinoille.

Siirto Hämeenlinnaan noteerattiin toreilla ja turuilla, ja Hämeen Sanomissa julkaistiin kirjapainon ilmoitus: ”Uusi laulu Matti Haapojasta: tulo Hämeenlinnaan y.m. Lauluja myytävänä Hämeen Sanomien kirjapainosta.”

Mathilda Wrede ja Matti Haapoja olivat molemmat oman aikansa julkkiksia. Ensi askeleitaan ottanut lehdistö kertoi sekä Wreden vankityöstä että Haapojan elämänvaiheista ja rikoksista.

Haapoja eli myös tarinoissa ja lauluissa, ja vankilassa ollessaan hän kirjoitti omaelämäkertansa. Mathilda Wreden työstä taas ilmestyi katsauksia lehdistössä, ja Evy Fogelberg kuvasi kahdessa teoksessaan (1920 ja 1922) hänen toimintatapojaan.

Hämeenlinnassa epäröitiin

Eila Kostamo kuvaa teoksessaan, miten Hämeenlinnan vankilan viranomaiset alkoivat vuoden 1889 alussa vastustaa Mathilda Wreden vierailuja.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Mathilda Wrede teki elämäntyönsä vankien ja heidän omaistensa parissa. Hänen ajatuksensa vankeinhoidosta olivat varsin edistyksellisiä. Kuva Atelier Nyblin, Helsingin kaupunginmuseo

Wredelle oli myönnetty erivapaus keskustella vankien kanssa kahden kesken kaikissa Suomen vankiloissa. Hämeenlinnan vankilan oma vankilasaarnaaja G.R. Böök ja vankilanjohtaja P.A. Brofeldt pitivät tätä sopimattomana ja opillisesti arveluttavana.

– Mathilda keksi pyytää vankilanjohtajalta kiellon perustelut kirjallisena, ja sen hän saikin. Tieto levisi, ja Mathildan vankityölle löytyi runsaasti puolustajia, jolloin Hämeenlinnan vankilan johto joutui perääntymään.

Eila Kostamo huomauttaa, että vierailut vankiloissa olivat harvinaisia tapahtumia. Vankien omaiset eivät esimerkiksi välttämättä pystyneet matkustamaan vankilapaikkakunnalle.

Tunteet verhottiin kirjeissä

Hämeenlinnasta Haapoja passitettiin elinkautisrangaistustaan kärsimään Turun Kakolaan, jossa tapaamiset jatkuivat. Lisäksi Wrede ja Haapoja kirjoittivat kirjeitä toisilleen.

Eila Kostamo kertoo, että kaksikon ystävyyden laatua on arvuuteltu vuosikymmenten mittaan. Haapojan kirje sairastuneelle Mathildalle todistaa ihailusta, arvostuksesta ja ymmärtämyksestä tämän kutsumusta kohtaan. Tunteet on verhottu raamatullisiin ilmauksiin ja vertauksiin.

Haapojan katumuksen ja uskoontulon aitoutta on monasti epäilty, mutta Mathilda Wrede tuntui uskovan vangin vilpittömyyteen tässä asiassa.

– Moni vanki muisteli Mathildaa persoonana, joka kykeni saamaan toisesta esiin parhaat puolet, ”hienoimmat ihmistunteet”, kuten Haapoja luonnehti kirjeessään.

– Mathilda Wrede joka tapauksessa vaali heidän ystävyytensä muistoa koko elämänsä ajan, Kostamo kertoo.

Hän siteeraa kirjassaan Mathildan kirjettä, joka alkaa sanoilla ”Rakas veljeni Jeesuksessa Matti Haapoja”. Kirjeestä käy ilmi, että Wrede on ajatellut Haapojaa, jonka kuvaa hän pitää pöydällään.

Matti Haapoja taas kirjoitti Mathildalle näin: ”…ja mitä muuten tuleepi niin kirjanne (kirjeenne) oli hyvin kaunis sillä se puhuipi ja hehkuipi siitää hengestä jota vain harvat voivat saavuttaa.”

Kielellinen lahjakkuus

Kostamon mukaan sekä kirjeestä sekä Haapojan Kakolassa kirjoittamasta omaelämäkerrasta käy ilmi kielellinen lahjakkuus.

Lue myös: ”Minun syrämeni oli pahuutta täynnä” – Suomen 1800-luvun tunnetuin murhaaja Matti Haapoja hirttäytyi sellissä, mutta kirjoitti ennen kuolemaansa paljastavat muistelmat

– Hän oli kärsimätön ihminen, joka ei pystynyt ratkaisemaan sisäisiä ristiriitojaan ja jolle ei avautunut mahdollisuuksia hyödyntää lahjojaan, Kostamo sanoo.

Kakolassa Matti Haapojan elämä päättyi. Hän yritti pakoa vankilasta lokakuussa 1894, epäonnistui ja puukotti siinä yhteydessä kolmea vartijaa.

Samalla hän yritti itsemurhaa, mutta selvisi hengissä. Yksi puukotetuista vartijoista sen sijaan kuoli vammoihinsa joulukuussa, eli Haapojaa odotti jälleen uusi oikeudenkäynti.

Hirttoköysi sukkalangoista

Haapoja hirttäytyi sellissään tammikuussa 1895. Hirttoköytenä hän käytti villasukistaan purkamiaan lankoja, joista punoi paksumman nuoran.

– Kakolan johtajan kertoman perusteella tiedetään, että Haapoja oli ennen itsemurhaansa pyytänyt kahdesti saada vielä kirjoittaa Mathilda Wredelle, mutta vankilanjohtaja ei ollut antanut tähän lupaa. Myöhemmin hän kertoi asiasta Mathildalle, koska se oli jäänyt vaivaamaan häntä.

Haapojan omaelämäkerta luovutettiin hänen oman toiveensa mukaisesti muun muassa Hämeenlinnan vankilasaarnaajana toimineelle pastori Elis Bergrothille. Ensio Bergroth luovutti sen vuonna 1943 Yliopiston kirjastolle eli nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Mathilda Wreden kerrotaan järkyttyneen Haapojan kuolemasta niin, että hän vetäytyi ensin vanhaan lapsuudenkotiinsa Anjalan Rabbelugniin, ja matkusti myöhemmin Pietariin ystävien hoiviin toipumaan.

Matti Haapojan luurankoa säilytettiin pitkään Rikosmuseossa Helsingissä. Haudan lepoon hänet siunattiin vuonna 1995. HÄSA

Eila Kostamo

Kirjailija, suomentaja.

Syntynyt v. 1938 Oulussa, asuu Helsingissä. Vierailee usein Hämeenlinnassa asuvan poikansa, muusikko Antti Polameren perheessä.

Kolme vuotta sitten äiti kirjoitti libreton ja poika sävelsi musiikin musiikkidraamaan Luther!, joka esitettiin reformaation juhlavuonna 2017 Hämeenlinnan kirkossa.

Työskennellyt kustannustoimittajana ja kotimaisen kaunokirjallisuuden editorina vuosina 1969–2003.

Eila Kostamon teoksia ovat muun muassa Karinkävijät 1975, Mustarastas 1987, Haava: Flaubertin kuuntelua 1992, Kosketus 1999, Mulperipuun mehu 2002, Kanssakulkija 2005 ja Luther! 2017.

Valtion kirjallisuuspalkinto vuonna 1979, Finlandia-ehdokkuus 1987, Runeberg-palkintoehdokkuus 2005.

Kostamo on kääntänyt ranskankielistä kirjallisuutta, muun muassa Charles Baudelairea ja Michel Tournieria.

Päivän lehti

26.9.2020

Fingerpori

comic