Kanta-Häme

Hämeenlinnan viimeinenkin videovuokraamo meni kiinni – Eikan Videolle ja Video 1:lle 80-luku oli hyvää aikaa

Hämeenlinnan viimeinenkin videovuokraamo sulki ovensa lauantaina. 1980-luvulla videoiden vuokraaminen kasvoi villitykseksi ja karkkikauppa oli videovuokraamoille vain pientä sivubisnestä.
Vuokravideon valitseminen kuului olennaisena osana monen suomalaisen viikonloppuun 1980-luvulla. Kuva on Video 1 -liikkeestä, joka toimi Sibeliuksenkadulla Hämeenlinnan Levy- ja kasetti -levykaupan alakerrassa. Kuva: Anja Filppula / Hämeen Sanomien arkisto
Vuokravideon valitseminen kuului olennaisena osana monen suomalaisen viikonloppuun 1980-luvulla. Kuva on Video 1 -liikkeestä, joka toimi Sibeliuksenkadulla Hämeenlinnan Levy- ja kasetti -levykaupan alakerrassa. Kuva: Anja Filppula / Hämeen Sanomien arkisto

Yksi aikakausi tuli loppuunsa  lauantaina, kun Hämeenlinnan viimeinen varsinainen videovuokraamo FilmTown sulki ovensa.

Vuokraamot selvisivät eri videokasettimallien kamppailusta, lamasta, myyntivideoiden yleistymisestä ja DVD:n saapumisesta, mutta lopulta Netflix ja muut verkon videopalvelut osoittautuivat liian koviksi kilpailijoiksi niillekin.

Viimeiset vielä sinnittelevät videovuokraamot ovat käytännössä karkkikauppoja, joissa sattuu olemaan myös elokuvia.

Mutta palataan vielä hetkeksi kultaiselle 80-luvulle, jolloin televisiossa oli vain kaksi kanavaa, videonauhurit alkoivat hitaasti yleistyä, videovuokraamot täyttyivät viikonloppuisin asiakkaista ja meidän kaikkien pelättiin muuttuvan aivottomina zombeina ruutuja tuijottaviksi vidiooteiksi.

 

Videovillityksen alkulaukaus ammuttiin jo 1970-luvun lopulla, kun ensimmäisiä vuokrakasetteja alkoi ilmestyä kodinkoneliikkeiden, kioskien ja huoltamoiden valikoimiin.

Videonauhurit olivat aluksi kalliita. Vuoden 1984 arkistokuvassa ylempi huippumalli maksoi 6350 markkaa (nykyrahassa 2266 euroa) ja alempi vanha malli 4490 markkaa (1600 euroa). Kuva: Hämeen Sanomien arkisto

Kiinnostus oli kovaa, vaikka harva vielä omistikaan kallista videonauhuria. Nauhurikauppaa hillitsi myös kisa kolmen keskenään yhteensopimattoman kasettimallin välillä.

– Meillä oli linja-autoaseman takana Esson huoltoasema, jonne otettiin ensimmäiset vuokraelokuvat 70-luvun lopulla. Ne lähtivät heti kiertämään hyvin, vaikka maahantuojat eivät antaneetkaan parhaita elokuviaan huoltamoille vaan säästivät ne varsinaisille vuokraamoille. Ihmiset kaipasivat silloin katsottavaa, hämeenlinnalainen Eino Vekkeli muistelee.

Hämeenlinnan ensimmäinen varsinainen videovuokraamo oli Arno Carlstedtin ja Raija Mathyksen Video 1, joka syntyi luontevasti heidän levy- ja farkkukauppojensa yhteyteen Sibeliuksenkadulle 1980-luvun alussa.

– Kasettien lisäksi vuokrasimme Esselten Moviebox-nauhureita, kun ihmisillä ei vielä ollut omia nauhureita. Nehän menivät kaikki joka viikonloppu! Ihmiset olivat niin innoissaan, kun kotona pystyi katsomaan elokuvia, Raija Mathys kertoo.

Video 1:n menestys ei jäänyt huomaamatta Eino Vekkeliltäkään. Yrittäjä tiesi huoltoasemansa jäävän pian uuden tien alle, joten jotain uutta piti keksiä.

– Meidän poikahan innostui videoista, ja me kävimme katsomassa Video 1:n menoa. Se vaikutti ihan vakavasti otettavalta hommalta.

Vekkeli vuokrasi sadan neliön liiketilan Eureninkadulta uuden Citymarketin alakerrasta ja perusti Eikan Videon vuonna 1983. Videoiden lisäksi liike vuokrasi autoja sekä myi tupakkaa ja karkkia.

 

Eino Vekkelin Eikan Video oli Videoykkösen ohella toinen Hämeenlinnan isoista vuokraamoista 1980-luvun puolivälissä. Kuva: Terho Aalto
Eino Vekkelin Eikan Video oli Video 1:n ohella toinen Hämeenlinnan isoista vuokraamoista 1980-luvun puolivälissä. Kuva: Terho Aalto

 

Videon vuokraaminen kotiin ei ollut halpaa viihdettä.

Vuonna 1982 uutuuselokuvan vuorokauden vuokrasta saattoi joutua maksamaan 40 markkaa. Rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan summa vastaa nykyrahassa noin 16,50 euroa. Vertailun vuoksi: Netflixin saa nyt kuukaudeksi halvimmillaan kahdeksalla eurolla.

Kovaa hintaa selittivät elokuvien maahantuojien käytännöt. Yhden menestysfilmin saaminen vuokraoikeuksilla saattoi maksaa vuokraamolle jopa 800 markkaa.

– Filmit olivat niin kalliita, että aluksi me mietittiin voidaanko me edes ottaa niitä kovin montaa. Mutta kyllä se vaan oli hyvä bisnes 80-luvulla, Raija Mathys sanoo.

Osa maahantuojista ei edes myynyt elokuviaan vaan vuokrasi niitä vuokraamoille erilaisina paketteina.

– Jos halusit jonkun Rambon, niin se tuli kymmenen kasetin paketissa, jossa oli mukana yhdeksän huonoa elokuvaa, Eino Vekkeli kertoo.

– Mutta kyllä se silti oli kannattavaa puuhaa. Kauppias voi myydä yhden maitopurkin vain kerran, mutta yhden menestyselokuvan sai vuokrattua ulos satoja tai tuhatkin kertaa.

 

Elokuvien tuotannossa aiemmin työskennelleet Raija Mathys ja Arno Carlstedt olivat itsekin innokkaita elokuvien katsojia. Eino Vekkelille videovuokraus taas oli vain työ muiden joukossa.

– Asiakkailta tuli hirveän hyvää palautetta siitä, että me tiedettiin leffat ja osattiin kertoa niistä. Valikoimissa koitettiin pitää laatuelokuvia, eikä täyttä roskaa tai pornoa otettu ollenkaan, Raija Mathys kertoo.

– Minä olin vuokraamolla aamuyhdeksästä iltayhdeksään, ei siinä ollut enää aikaa katsoa elokuvia. Vuokraamon myytyäni en vuokrannut itse yhtään elokuvaa, Eino Vekkeli sanoo.

Suoranaista pornoa tai B-luokan väkivaltaa hänkään ei ottanut vuokraamonsa valikoimiin.

Se helpotti elämää etenkin 1980-luvun lopulla, kun uusi Suomen videolaki määräsi elokuvien ennakkotarkastuksen ja kielsi K-18 -elokuvien levittämisen. Poliisiratsioita ei tarvinnut pelätä, kun valikoima oli laillinen.

Emmanuelle oli meillä leikattuna versiona ennen kuin se kiellettiin kokonaan. Ja pari vuotta myöhemmin se sama elokuva näytettiin televisiossa ihan leikkaamattomana, Vekkeli kummastelee.

 

Vuokravideot olivat aluksi kalliita, mutta se ei vähentänyt vuokraajien intoa., sillä televisiossa näkyi useimmilla alueilla vain kaksi kanavaa. Kuva on vuodelta 1984. Kuva: Hämeen Sanomien arkisto
Vuokravideot olivat aluksi kalliita, mutta se ei vähentänyt vuokraajien intoa, sillä televisiossa näkyi useimmilla alueilla vain kaksi kanavaa. Kuva on vuodelta 1984. Kuva: Hämeen Sanomien arkisto

 

Videovuokraus koki mullistuksen 1990-luvulla. Ensin tulivat pienet ”halpavuokraamot” ja pian syntyi kaksi suurta valtakunnallista ketjua, jotka tiesivät tuhoa yksityisyrittäjille.

– Vuodet 1985-1988 olivat kasvukautta ja hyvää aikaa. Sen jälkeen alkoi kasvun loppu näkyä, kun uudet tv-kanavat tulivat, Eino Vekkeli sanoo. Hän myi vuokraamonsa vuonna 1991.

Hämeenlinnassa todellinen hintakisa alkoi kesällä 1994, kun Videoysi alkoi vuokrata leffoja nimensä mukaisesti yhdeksällä markalla. Tuhannen kasetin valikoima oli muihin liikkeisiin verrattuna pieni, mutta halpa hinta veti asiakkaita.

– Meille tullaan jopa Tuuloksesta ja Janakkalasta asti vuokraamaan elokuvia. Erityisesti täällä käyvät kuitenkin koululaiset, yrittäjä Irmeli Liljamo kertoi Hämeen Sanomille tammikuussa 1995.

Elokuvavuokrasta 20-35 markkaa ottaneissa perinteisissä vuokraamoissa epäiltiin osan halpavuokraamoista vuokraavan yksityiskäyttöön tarkoitettuja myyntielokuvia ilman vaadittavia tekijänoikeusmaksuja.

Pian kuitenkin myös Video 1 joutui laskemaan vanhempien elokuvien hinnan kahdeksaan markkaan pärjätäkseen kisassa.

Sitten tulivat isot ketjut.

– Ei meillä ollut enää mitään mahdollisuutta kilpailla Makuunin ja FilmTownin kanssa. Ne ostivat valtavasti elokuvia koko maahan ja vuokrasivat niitä todella halvalla. Makuuni oli niistä kahdesta pahempi. Se pisti hinnat niin matalalle, Raija Mathys sanoo.

 

DVD-aikakauden ollessa jo ovella vuonna 2001 Raija Mathys ja Arno Carlstedt luopuivat yritystoiminnasta. Video 1 ja farkkukauppa Sheriffi lopettivat kokonaan. Levy ja kasetti sai uuden omistajan Harri Myllymäestä.

Levykaupoille kävi tosin samoin videovuokraamoille, eli huonosti.

Nykykehitys ja kaiken viihteen siirtyminen verkosta ilmaiseksi tai kuukausimaksulla saatavaksi arveluttaa Raija Mathysta.

– Mahtaako niille tekijöillekään jäädä enää mitään?

Eino Vekkeliä taas kummastuttaa, miten videovuokraamoita voi vielä olla edes olemassa, kun elokuvista ei enää makseta ja päätuotteena ovat makeiset.

Niin Vekkeli kuin Mathyskin kertovat nauttineensa videoalan kiireisistä vuosista, jolloin vuokraamot kuhisivat viihdettä hakevia ihmisiä etenkin viikonloppuisin ja pyhinä.

– Sen mä haluan vielä sanoa, että se oli hemmetin kiva ala ja asiakkaat olivat ihania. En voi olla kuin onnellinen siitä, että me lähdettiin videovuokraukseen. Minäkin olen jo kahdeksankymppinen, ja vieläkin minulle tulee vanhoja asiakkaita tervehtimään ja muistelemaan mitä he meidän liikkeestä vuokrasivat, Raija Mathys sanoo. HäSa

 

FilmTown- ja Makuuni-ketjujen nopea leviäminen lähes kaikille paikkakunnille 1990-luvun lopulla oli kuolinisku monille paikallisille videovuokraamoille. Pieni yrittäjä ei pystynyt kilpailemaan hinnoissa isojen ketjujen kanssa. Kuva: Terho Aalto / Hämeen Sanomien arkisto
FilmTown- ja Makuuni-ketjujen nopea leviäminen lähes kaikille paikkakunnille 1990-luvun lopulla oli kuolinisku monille paikallisille videovuokraamoille. Pieni yrittäjä ei pystynyt kilpailemaan hinnoissa isojen ketjujen kanssa. Kuva: Terho Aalto / Hämeen Sanomien arkisto