Kanta-Häme

Hämeentien kirppis siirtyy tyhjenevältä Saarioisen vanhalta tehtaalta Suomenkasarmin alueelle

Sade vihmoo kuluneita tiiliseiniä. Saarioisten vanhan tehtaan sisäpihan perällä harmaa pakettiauton ovi pamahtaa kiinni.

Hämeentien kirppiksestä on jäljellä enää muutama banaanilaatikko.

Sirpa Virtanen kyykistyy tyhjentyneen huoneen nurkkaan ja järjestelee vanhoja lamppuja, jotka pitäisi vielä saada muutettua. Hän on omistanut kirpputorin pian kuusi vuotta.

Hämeentien kirppis oli viimeistä päivää auki toissa sunnuntaina. Tila tyhjentyi muutamassa päivässä. Myyntipöydät on nyt purettu, ja myyjät ovat hakeneet tavaransa pois.

Vanhasta Saarioisten tehtaasta jää purkamisen jälkeen jäljelle vain pieni osa, ja paikalle nousee asuntoja.

Täällä Virtanen tapasi nykyisen aviomiehensä, kun vanhasta tavarasta innostunut Petri Virtanen tuli kirpputorille asiakkaaksi.

– Romu yhdistää. Siitä alkoi meidän tarina, Sirpa Virtanen kertoo.

Nyt pariskunnan työnjako on se, että Petrin yritys ostaa vanhat tavarat kuolinpesistä ja Sirpa hoitaa kirpputorin sekä myyntipuolen.

Kirpputorin tarun piti loppua, kun tieto Saarioisten alueen uusista suunnitelmista varmistui.

Kohtalolla oli muita suunnitelmia.

Noin vuosi sitten kirpputorin vakioasiakas Petri Yrjö-Koskinen tuli tarjoamaan tilaa Suomenkasarmin alueelta, josta hän oli silloin tekemässä tarjouksen.

Lopettamispäätöksen tehnyt Virtanen käänsi heti kelkkansa, kun osto varmistui.

Kaksi päivää ennen kirpputorin sulkemista hän löi Yrjö-Koskisen kanssa kättä päälle, ja vastikään Facebookin liittyneen Hämeentien kirppiksen päivitys tavoitti yli tuhat ihmistä.

Vanhemmat löysivät aarteen, kun Sirpa Virtanen oli lapsi.

Isä ja äiti veivät Rengon mökin rakennusjätettä kaatopaikalle, josta löytyi jätesäkillinen matonkuteita.

Virtanen muistaa aina, kuinka kuteiden seasta paljastui kuparipannuja.

– Kotoa lähti ajatus siitä, että toisen roska voi olla toisen aarre. Silloin oli noloa käydä kaatopaikalla, mutta nyt tasavallan presidenttikin käy roskalavalla.

Virtasen rakkaus vanhaan tavaraan on roihahtanut vanhemmiten.

Jätesäkit rämisevät, kun Virtaset heittelevät niitä pakettiautoista ostoskärryihin. Suomenkasarmin rakennuksen numero 11 edessä on muutama hajanainen lautakasa, mutta muuten pihamaa on autio.

Petri Virtanen yllättyy, kun kuorma onkin kevyt. Rekit ja henkarit on ollut hankala pakata autoon.

– Ei meillä miehet pakkaa, Sirpa Virtanen nauraa.

Ruosteenpunaisista puuovista aukeaa laaja eteiskäytävä, jonka lautalattiat pölisevät ja kopisevat kenkien alla.

Sen varrella on monta samanlaista huonetta, joiden nurkissa kohoavat pönttöuunit. Virtanen on vuokrannut huoneista kaksi.

Sisällä tuoksuu kaksisataa vuotta vanha puu. Käytävän seiniä reunustavat kivääritelineet, ja tyhjien huoneiden lattioilla on puunpalasia sikin sokin.

Entinen Hämeenlinnan tarkka-ampujaosaston miehistökasarmi on ollut jo pitkään tyhjillään.

Sotilaista muistuttavat enää seinälautoihin raaputetut nimikirjaimet.

Pienellä pöydällä on pahvilaatikko, joka on täynnä Sotilaan virsikirjoja. Kansilehdellä lukee vuosiluku 1994.

Remontoimista riittää. Sirpa Virtanen on saanut vakuutella silmienpyörittelijöille, että jo muutamalla maalikerroksella pääsee pitkälle.

1880-luvulla valmistuneen rakennuksen peruskunto on hyvä, ja se on museoviraston suojelema. Pintaremontti alkaa heti, kun Hämeentie on saatu kokonaan tyhjennettyä.

Virtanen on mielissään siitä, kuinka hyvin miljöö soveltuu hänen tarkoituksiinsa. Vanhan tavaran kauppa olisi tarkoitus avata heinäkuun aikana.

– Tämä on ihan meidän tavaran näköinen paikka.