Kanta-Häme

Harva taiteilija elättää itseään pelkästään vapaalla taiteellisella työllä

Hannele Tarna,
kuvataiteilija ja Vanajaveden opiston tuntiopettaja

Aloitin Vopissa tuntiopettajan vuonna 2007, ja viimeiset kolme vuotta olen toiminut myös aikuisten kuvataiteen perusopintojen vastuuopettajana.

Koen, että opettajan työhön on oltava jonkinlaista kutsumusta. Molemmat vanhempani ovat kuvataiteilijoita ja molemmat ovat myös toimineet opettajina.

Opettaminen on ehkä geeneissä, mutta kyllä se myös motivoi ja innostaa minua.

Oma taiteellinen työskentely ja opettaminen kulkevat käsi kädessä. Taiteen tekeminen vahvistaa identiteettiäni ja haluan auttaa muita tekemään samoja löydöksiä. Ilman omaa luovaa työskentelyä en pystyisi pitkään opettamaan. Molemmat ruokkivat toisiaan.

Oman taiteellisen työn ja opettamisen suhde on vuosien aikana vaihdellut paljon. Suhde on keskimäärin puolet ja puolet. On aikoja, jolloin saa keskittyä pelkästään omaan työskentelyyn, toisinaan kasaantuu kaikkea muuta.

Alkuaikoina tuntui raskaammalta ja vaikeammalta hyväksyä se, että oma taiteellinen työskentely täytyy rahoittaa muulla työllä. Koska opetustyö kuitenkin palkitsee, olen oppinut näkemään hyvät puolet. Tilannehan on ympäri maailmaa aivan sama.

Toimeentulon suhde vaihtelee paljon. Jos toimii päätoimisena tuntiopettajana, palkkatulot voivat olla huomattavat suhteessa luovan työn tuloihin.

Toivoisin voivani kasvattaa oman työn ja yrittäjyyden osuutta opetustyön oheen. Minulla on lisäksi tuotemuotoilijan tutkinto. Tämän alueen yhdistäminen taiteeseen sopii minulle.

Palkkatyön etuina on, että siitä saa tasaisen toimeentulon ja se rytmittää arkea. Opiskelijoiden kanssa toimiminen ja heidän onnistumisensa palkitsevat. Välillä tulee tunne, että haluaisi keskittyä omiin luoviin töihin. Omat työt ovat hoitavia ja jos vähään aikaan ei pääse tekemään mitään, tulee paha olo.

Oman taiteellisen työn miinus on, että siitä ei saa toistaiseksi tasaista tuloa. Vapaa taiteellinen työ innostaa, koska siinä saa synnyttää jotain konkreettista ja täysin omaa.

 

Kati Kotilainen
tanssija, tanssinopettaja, puutarhuri

Lähdin aikoinaan opiskelemaan lasten tanssinopettajaksi Kuopion konservatorioon. Sieltä lähdin kurssikaverini innoittamana Amsterdamiin uuden tanssin kouluun opiskelemaan.

Amsterdamissa oli helppo tehdä vapaata taiteilijan työtä, ja nuoruusvuodet kuluivat siellä.

Tämän jälkeen olen tehnyt eri yhteyksissä työtä joko tanssijana tai koreografina. Tanssijan työtä olen elättänyt opetustyöllä.

Olen tehnyt muutakin. Kouluttauduin joogaopettajaksi ja vuonna 2016 valmistuin puutarhuriksi. Puutarhanhoito on ollut itselleni aina tärkeää ja vähitellen se on kasvanut isoksi asiaksi.

Se, että oma taiteellinen työ on vaatinut rinnalleen toisen työn, on tuntunut aina raa’alta kompromissilta. Aika on pois siitä, mitä oikeasti tahtoisi tehdä.

Olen kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, ja rahapussin on täytyttävä jostakin. Projektityön ja oman taiteellisen työn tekeminen on muuttunut jatkuvasti haastavammaksi, ja näistä syistä oma taiteellinen ambitio on pitänyt jättää taka-alalle.

Raha, ikävä kyllä, määrittelee paljon. Jos tilanne olisi toinen, jatkaisin mieluusti teatteritanssin tekemistä. Jotain projekteja varmasti kuitenkin pystyn tekemään.

Täytin juuri 43 vuotta ja tanssijan urani näyttämöllä alkaa olla ohi. Teen kuitenkin vielä töitä taustavoimissa, lähinnä opetuksen ja taidekasvatuksen puolella. Tilanne ei ole ehkä ihanteellinen eikä se ole toiveeni, mutta kuitenkin luontainen jatkumo uralleni.

Taiteilijan työssä hyvää on intensiivinen yhteistyö muiden kanssa. Yhdessä tehden saadaan aikaan jotain sellaista, missä ei yksin onnistuisi. Miinuspuoli on, että tanssijan työ on hyvin uuvuttavaa ja intensiivistä. Se ei oikein jätä tilaa millekään muulle.

Puutarhurin työstä nautin, koska se on niin yksinkertaista työtä. Oman päänsä sisällä voi samalla kelailla kaikenlaisia juttuja. Työssä näkee oman kätensä jäljen ja lopputuloksen sadon muodossa. Huonoja puolia ovat alan huono palkkaus ja lyhyt viljelykausi.

 

Petri Keinonen,
muusikko, suntio-opiskelija

Päätös ei ollut helppo, mutta en ole katunut.

Olin lähtenyt jo 17-vuotiaana kotoa musiikin perään ja elättänyt sillä itseni vuosikymmeniä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana musiikkimaailma on kuitenkin muuttunut. Soittaa saisi vaikka kuinka paljon, mutta liian harva on valmis maksamaan siitä.

Kun palkaksi tarjotaan näkyvyyttä tai kaljaa, se ei perheenisän mieltä lämmitä.

Kun täytin 50, päätin lopettaa musiikkiin ja teatteriin erikoistuneen yritykseni. Nyt olen töissä oppisopimuksella Janakkan seurakunnassa ja valmistun keväällä suntioksi. Kirkonpalvelijaksi, kuten ammattiyhdistyksen nimikin osuvasti kertoo.

Viimeksi siivosin seurakuntataloa ja tein erilaisia huoltotöitä. Suntiolla on paljon tehtäviä jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa kuten hautaan siunaamisissa ja kasteissa. Suntio on ensimmäisenä ovella toivottamassa ihmiset tervetulleeksi.

En ole todellakaan lopettamassa lauluntekemistä tai esiintymistä. Suntion työn ja keikkojen yhdistäminen vaatii tietysti sovittelemista.

En allekirjoita ajatusta, ettei musiikin tekeminen olisi oikeaa työtä. Kaikki työhän on leipätyötä.

Juuri tällä hetkellä olen kapellimestarina ja muusikkona Hämeenlinnan teatterin näytelmässä Kohtauksia eräästä avioliitosta, jossa vanhan jazzin yhtyeeni Hämpton Dixieband esiintyy.

Minusta suntion työ ja muusikon työ voisivat täydentää toisiaan. Tunnen molemmat omikseni. Kummassakin ollaan tekemisissä ihmisten kanssa mitä erilaisimmissa tilanteissa ja paikoissa.

Toivon, että suntuion työ mahdollistaisi sen, että voisin myös muusikkona keskittyä kannattaviin ja kiinnostaviin keikkoihin. HÄSA