Kanta-Häme

Heikäläiset

Teksti: Sanna-Katja Pohjalahti

Kuvat: Kati Laukkanen ja Terho Aalto

Juuso Ahonen

Optikko, saarnaaja

Minulla on viisi lasta ja kahdeksan lastenlasta. Lestadiolaisuus on ollut läsnä koko elämäni ajan.

Kun televisiot yleistyivät 1960-luvulla, meille sellaista ei tullut koskaan. Myös radiosta ja sen ohjelmasisällöistä varoiteltiin seuroissa.

Se, ettei kotona ollut televisiota, oli kiusallista etenkin kavereiden kesken. Naapurissa saimme käydä katsomassa meille soveliaiksi todettuja ohjelmia, kuten urheilua ja Spede Show´ta.

Lapsuudenkodista päällimmäisenä on jäänyt mieleen turvan tunne. Meillä kävi paljon vieraita, ja kaverit olivat aina tervetulleita. Vanhemmat ajattelivat, että lapsilla pitää olla kavereita ja kotiin pitää saada aina tulla myös ei-uskovien kavereiden kanssa. Sitä samaa ajatusta olen toteuttanut myös tultuani itse isäksi.

Se, että kodin ovet ovat avoinna kaikille kertoo mielestäni siitä, että kaikki asiat ovat hyvin eikä salattavaa ole.

Herätysliikkeemme vahvuus on yhteisöllisyys. Seuroja tarvitaan, jotta omaa mieltä askarruttavista asioista voisi puhua. Vaikka kirkko onkin aina hengellinen kotini, kaipaan vaikkapa perinteisen joulujumalanpalveluksen jälkeen yhteyttä ja muiden saarnaa kuulleiden seuraa. Sitä ei juurikaan tapahdu, sillä kirkonmenojen jälkeen kaikilla on kiire kotiin.

Toivon, että niin esikoislestadiolaisuudessa kuin muissakin herätysliikkeissä muistettaisiin tärkein tehtävä, joka on kristinuskon ydinsanoman kirkastaminen.

Ymmärrän hyvin, että koruton rukoushuone saattaa ulkopuolisen silmiin näyttää luotaantyöntävältä. Alun perin lestadiolaisuutta leimasi vaatimaton, askeettinen elämäntapa. Pinnalliset ja ulkoiset asiat pyörittävät monen elämää, joten myös nykyään olisi hyvä tunnistaa, mikä oikeasti on elämässä tärkeää.

En oikein ymmärrä nykyistä, kouluissakin annettavaa ehkäisyvalistusta. Teini-ikäiset lapset eivät tarvitse kondomeja, vaan rohkaisua odottaa avioliittoon.

Seksi on miehen ja naisen välinen asia, ja naimisiin menon tarkoituksena on perheen perustaminen. Aborttia pidän syntinä.

Useat, peräkkäiset raskaudet voivat olla naiselle vahingollisia. Siksi jättäisin ehkäisystä päättämisen perheelle itselleen.

Julkisuuden kannalta on herkullista, kun uskovista ihmisistä löydetään virheitä. Esillä olleet hyväksikäyttötapaukset ovat järkyttäviä ja ehdottoman väärin, mutta syntinsä tunnustava ja tunteva saa aina anteeksi.

Seuraväki ei ole homogeenistä. Ainoa ehdottomasti yhdistävä tekijä on usko.

Linnea Oksanen

Yrittäjä

En koe olevani esimerkillinen esikoislestadiolainen. Elämä on koitellut välillä rankallakin kädellä. Viimeistään niinä hetkinä olen huomannut uskon merkityksen.

Olen eronnut ja mennyt sittemmin uudelleen naimisiin. Uusioperheeseemme kuuluu seitsemän lasta: kolme minun edellisestä liitostani, mieheni edellisestä liitosta kolme jo aikuista lasta sekä yksi minun ja mieheni yhteinen.

Koen tehneeni syntiä, kun erosin. Lupasin kuitenkin Jumalan kasvojen edessä rakastaa puolisoani koko loppuelämäni ajan.

Kun oli oikein vaikeaa, askel matkalla seuroihin tuntui todella raskaalta. Mietin, että miten voin edes mennä sinne enää. Seuroissa minut on silti aina otettu avosylin vastaan, eikä koskaan tuomittu. Jumala on meidän ihmisten ainoa tuomari, ei toinen ihminen. Siksi en myöskään itse voisi kuvitellakaan tuomitsevani muita.

Vaikka itse en käytä huivia ja meikkaan, kunnioitan muiden ratkaisuja. Ulkoiset asiat eivät ole tärkeitä. Ainoa merkityksellinen asia on usko.

Jokaisessa herätysliikkeessä on niin sanottuja kulttuurieroja, paikkakunnasta riippuen. Itse en esimerkiksi pidä huivin käyttöä tärkeänä, enkä koe itseäni sen syntisemmäksi, vaikka en huivia käytäkään.

Esikoislestadiolaisuus merkitsee minulle sydämen uskoa, hyviä ihmiskontakteja, ystävyyttä, perhearvoja ja lähimmäisenrakkautta. Minulle on kodikasta mennä seuroihin nimenomaan Hämeenlinnassa, sillä siellä on paljon ystäviä ja sukulaisia sekä tutut saarnaajat.

Esikoislestadiolaisuus yhdistää. Vaikka tapaisin toisen ensimmäistä kertaa, tiedän, että hän on kasvanut samanlaisessa ympäristössä ja saanut kotoa samanlaiset arvot. Ennen kaikkea koen itseni silti uskovaisena ja luterilaisena, sitten vasta esikoislestadiolaisena.

Aviopuolisoni ei ole esikoislestadiolainen. Käymme silti yhdessä seuroissa. Hän on aina tukenani ja rohkaisee minua uskossani. Myös tähän haastatteluun osallistumiseen sain rohkaisua nimenomaan mieheltäni.

Tyttäreni murrosikä on ollut aika vilkas. Minulle on sanottu, että kun katson tytärtäni, näen itseni parikymmentä vuotta sitten. Kun hän lähtee ulos kavereidensa kanssa, sanon hänelle aina että muista, sinä olet kristitty tyttö. Olen myös aina korostanut, että vanhempien lisäksi voi aina turvata Jumalaan.

Totta kai olen huolissani lapsistani, ihan niin kuin jokainen vanhempi. En ilahtuisi, jos lapseni muuttaisivat avoliittoon tyttö- tai poikaystävänsä kanssa, mutta en ilahtuisi siitäkään, jos he menisivät naimisiin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Vanhempana voin silti ainoastaan tukea ja ohjata, en koskaan pakottaa.

Sellaista asiaa ei olekaan, minkä vuoksi kääntäisin selkäni lapselleni. Jos he toimisivat omia arvojani vastaan, silloin tarvittaisiin vain yhä enemmän rakkautta.

Itsekin teen syntiä joka päivä, mutta saan syntini anteeksi armosta. (HäSa)

Jatkuu seuraavalla sivulla.