fbpx
Kanta-Häme

Heistä meiksi

Monet turvapaikanhakijoille apua antaneet ovat kertoneet, että yksi syy avokätisyyteen löytyy heidän taustastaan. He kertovat olevansa Karjalan evakoiden lapsia. Osa evakkomatkalla syntyneitä.
 
Monien vanhemmat joutuivat jättämään kotinsa kahteen kertaan. Kun valtioneuvos J.K. Paasikivi astui seurueineen Moskovan-junaan lokakuussa 1939, ensimmäiset Karjalan evakot vaelsivat päinvastaiseen suuntaan.
 
Valtion johto oli niin varma sodan syttymisestä, että Kannaksen ja Salmin rajakylien asukkaat piti saada turvaan neuvostojoukkojen alta. Lähtökehotuksen sai Viipurin ja Suomenlahden saarten väki.
 
Jo 45 000 karjalaista oli joutunut jättämään kotinsa, kun puna-armeija avasi Kannaksella tulen 30.11.1939. Kun ulkoministeri Väinö Tanner kertoi rauhansopimuksen ehdot radiossa 13. maaliskuuta 1940, kävi selväksi, että kodittomien karjalaisten määrä nousee yli 400 000:een.
 
Suomi menetti Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan, Suursaaren, Tytärsaaren, Lavansaaren ja Seiskarin. Viipuriin, Sortavalaan ja Käkisalmelle ei ollut palaamista.
 
Pohjoisessa Neuvostoliitto vei osan Kalastajasaarennosta sekä alueita Sallasta ja Kuusamosta.
 
Vaikka rauhanehdot olivat lamaannuttavat, Suomi ei seissyt tumput suorina. Pääasiassa yksityisasuntoihin sijoitetuille evakoille piti saada omat kodit. Jo kesällä säädettiin pika-asutuslaki, jonka perusteella siirtoväelle voitiin ottaa maata esimerkiksi seurakunnilta, suuryhtiöiltä ja tavallisilta maanomistajilta.
 
Kesään 1941 mennessä pika-asutustiloja oli jo 13 000, vaikka osa kansasta napisi. Kanta-Suomen napisijat joutuivat kohta kuitenkin hieman noloon valoon. Kun Suomi jatkosodassa otti menetetyt alueet takaisin, 70 prosenttia karjalaisista palasi kotiseudulleen.
 
Jatkosodan jälkeinen siirtokarjalaisten asuttaminen on pitkälti Veikko Vennamon henkilöhistoriaa. Hänet nimitettiin asutusasiain osaston (ASO) jälleenrakennustoimiston päälliköksi vuonna 1943.
Kerrotaan, että Vennamo oli jo tuolloin menettänyt uskonsa Suomen voittokulkuun ja teki kaikessa hiljaisuudessa karttaharjoituksia siirtoväen asuttamisesta. Kaupunkilaiset ja teollisuustyöväki tahtoivat kaupunkeihin, mutta maatalousväki halusi kätensä multaan.
 
Vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain toteuttaminen oli Karjalan omalle pojalle, Jaakkimassa syntyneelle Vennamolle sydämenasia. Periaate oli se, että maatilan, asutustilan tai kalastustilan Karjalassa omistaneille piti hankkia vastaava uudelta paikkakunnalta.
 
Tämä ei kaikkia miellyttänyt. Tyytymättömimpiä olivat ruotsinkielisten alueiden maanomistajat. He pelkäsivät, että karjalaiset vaarantavat ruotsinkielisten toimeentulon ja kulttuuriperinteen.
 
Kieliriita oli puhjeta uudelleen, mutta Paasikivi puhalsi pelin poikki niin sanotulla ruotsalaispykälällä. Hän määräsi, ettei maataloussiirtoväen sijoittaminen saa muuttaa kuntien kielisuhteita. Kun ruotsia äidinkielenään puhuvaa karjalaista maaseutuväestöä oli sattuneesta syystä varsin vähän, ruotsinkieliset maanomistajat saivat nukkua yönsä rauhassa.
 
Ruotsalaispykälän ”rauhoittama” rantakaistale ulottui Kokkolasta hieman Kristiinankaupungin eteläpuolelle. Maahankintalaki antoi mahdollisuuden pakkolunastukseen, jos omistajien kanssa ei päästy kauppoihin sovulla. Tämäkin suututti monia, mutta Vennamo puhui kunniavelan maksusta.
 
Yksi ammattikunta kuitenkin unohtui. Ruotsalaispykälä torppasi länsirannikolle siirtymisen lähes kokonaan. Karjalan Liiton mukaan karjalaiset kalastajat olivat esimerkki evakoista, jotka kärsivät suoranaista vääryyttä.
 
Siirtoväen asutus oli tarkkaan mietittyä. Katsottiin, että evakoille piti löytää koti Haapamäki–Kajaani-linjan eteläpuolelta. Samalta seudulta lähteneet haluttiin säilyttää naapureina myös uusissa maisemissa.
 
Karjalan liiton 1949 listan mukaan eniten siirtoväkeä asettui Hämeen lääniin. Sinne tiloja laittoivat pystyyn antrealaiset ja vuokselalaiset. Kymenlaaksoon nousi suursaarelaisten, lavansaarelaisten ja säkkijärveläläisten taloja. Hiitolalaiset ja räisäläläiset suuntasivat Satakuntaan. Varsinais-Suomesta tuli uusi koti muun muassa kuolemanjärveläisille ja seiskarilaisille.
 
Pirkko Aalto

Menot