Kanta-Häme

Helvetistä tullut humaltuu elämästä

Syksyllä 2009 Suvi Vasama kirjoitti googleen hakusanaksi alkoholismi. Ensimmäisenä ruutuun rävähti minnesota-hoito. 
 
Vasamalla oli takataskussa itsemurhasuunnitelma. Hän oli juonut joka päivä parin vuoden ajan, eikä hän enää jaksanut. Elämä oli ilotonta ja merkityksetöntä. 
 
Puolentoista viikon kuluttua työsuojeluvaltuutettu ajoi Vasaman Lapualle minnesota-hoitoon. 
 
– Pihassa pyöri Mervi Tapolan näköinen hahmo, joka ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan.
Henkilökunta ajatteli, että Vasama on aineissa. Niin ei kuitenkaan ollut. Hän oli vain syönyt unilääkkeitä ja päällä oli vuosien krapula.
 
Minnesota-hoito oy sijaitsee Lapualla. Siellä alkoholismia hoidetaan, ei huolleta. Ensimmäinen jakso kestää 28 päivää. Terapiaa on kahdeksan tuntia päivässä. Sen jälkeen hoito jatkuu 11 kuukautta viikottaisella vertaistukipalaverilla. Hoidon käyneet saavat myös elinikäisen oikeuden saada apua, jos sitä tarvitsevat. 
 
Simo Seppelin toi hoitomuodon Ruotsista Suomeen 1990-luvulla.
 
Seppelin sai itse avun minnesota-hoidosta ja kouluttautui päihdeterapeutiksi. Ensimmäisenä vuonna 1993 hoidossa oli 19 potilasta. Nyt vuosittain hoidossa käy jo 240–250 potilasta. 
 
– Alku oli hidasta. 
 
Erikoisen Lapuan minnesota-hoidosta tekee se, että tulokset ovat hyviä. Seppelinin mukaan 93,8 prosenttia elää vuoden hoitojakson jälkeen raitista elämää. Se on poikkeuksellista.
 
Suvi Vasama joi ensimmäisen kerran ehkä 14-vuotiaana. Hän tiesi heti, että tämä on mun juttu. Se oli ”siistii”. 
 
Alkoholismiin ei sairastu vain sillä, että juominen on kivaa. Siihen tarvitaan myös geeni, joka Vasamallakin on – sukurasite, kuten tavataan sanoa. 
 
Suvi Vasama joi. Ensin piti käydä kaljalla, koska oltiin niin ”taiteellisia” ja se kuului asiaan. Vähitellen juominen lisääntyi. Enää ei riittänyt viikonloput ja keskiviikot vaan ulkona piti käydä yhä useammin. 25-vuotiaana Vasama muistaa huolestuneensa, kun hänellä ei ollut alkoholia. Vähitellen alkoivat ylilyönnit. Hän salasi juomistaan ja häpesi sitä. 
 
– Miksi aina munasin itseni? Juominen ei pysynyt hanskassa samalla tavalla kuin muilla kavereilla. Päätin, että otan vain pari, mutta aina sammuin jonnekin, enkä tiennyt mitä oikein tapahtui.
 
Vasama sanoo, ettei hän ole tehnyt mitään elämässään niin paljon kuin vähentänyt viinan juontiaan. Alkoholistiksi hän ei ajatellut itseään, sillä hänellä oli työ, perhe ja koti. Eihän hän maannut veneen alla. 
 
Nyt Vasama sanoo, ettei viinanjuontia lopeteta vaan päihderiippuvuudesta toivutaan. Se on pitkä ja hidas prosessi, jossa ei ole pikavoittoja. 
 
Suomessa on alkoholisteja noin 300 000 – 400 000. Heistä muutama prosentti on niin sanottuja puliveivareita, kakkostyypin alkoholisteja.
 
Simo Seppelin sanoo yhteiskunnan alkoholihuollon keskittyvän tähän muutamaan prosenttiin. 
 
– Suomessa juominen on sosiaalinen ongelma. Sosiaalipuoli maksaa hoitoa rappioalkoholisteille, koska se ei se tunne muita. Ja rappioalkoholistien hoito on niin turhaa, sillä heille juominen on elämäntapa. Sen sijaan alkoholistille juominen on sairaus. 
 
Tällaiset kakkostyypin alkoholistit eivät pääse minnesota-hoitoon, sillä heille Seppelinkään ei voi mitään.
 
– Heillä ei ole mitään menetettävää, Seppelin perustelee.
 
Mutta miksi meillä keskitytään sitten puliveivareihin, kuten Seppelin väittää? 
 
– Tietotaito on vähäistä alkoholismin hoitoon. Sen sijaan huoltopuolelle koulutusta löytyy. 
 
Viikon kuluttua hoidon aloittamisesta Vasama heräsi todellisuuteen. 
 
Hän oli järkyttynyt. Ihan kuin joku avaruuspiru olisi ottanut hänet otteeseensa 16-vuotiaana. 
 
– Ensimmäistä kertaa sain kokemuksen, kuka oikeastaan olen.
 
Minnesota-hoidossa aloitetaan aina todellisuusterapia. Terapiassa käydään läpi juomisen seuraukset. Kaikki ”huipentuu” läheisviikonloppuun, jolloin alkoholistin läheiset pääsevät kertomaan, miltä rakkaan juominen on tuntunut. 
 
Suvi Vasaman lapset kertoivat, kuinka he ovat hävenneet, peitelleet ja salanneet äidin juomista. Lapset kokivat äidin hylänneen heidät, eikä äiti ollut ollut läsnä enää vuosiin.
 
Vasamasta tuntui kaamealta. Äidin häpeäkerroin on tolkuton. 
 
– Apua ei uskalla hakea lasten menettämisen pelossa. Eikä se muutenkaan ole yhteiskunnassa suotavaa, että äiti juo ja juo, eikä pysty huolehtimaan lapsistaan. 
 
– Traagisinta oli lasteni odotukset hoidon jälkeen. He vain toivoivat, että tulisin töistä suoraan, selvänä kotiin. 
 
Siihen asti Vasama oli tullut kotiin aina kapakan kautta. 
 
Simo Seppelin kertoo monen alan ammattilaisen sanoneen, että minnesota-hoito on alkoholistilta liikaa vaadittu. Hoito on rankka. Terapiaa on kahdeksan tuntia päivässä ja siellä puhutaan juomisesta ja sen seurauksista.  Tavoite on, että alkoholia ei enää juoda, ei sitä yhtäkään paukkua.
 
– Jokainen, joka on elänyt alkoholistiperheessä tietää, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin täysraittius.
 
Suomessa alkoholi on yleisin kuolinsyy sekä miehillä että naisilla. 
 
Alkoholismia tutkitaan ja siihen kehitellään koko ajan erilaisia lääkkeitä. Lääkehoito on Seppelin mukaan aivan turhaa. Pitäisi keskittyä ihmiseen ja hänen lähimmäisiinsä. Ensin vain pitää ymmärtää, että alkoholismi on sairaus ja oppia tulemaan sairauden kanssa toimeen. 
 
Harri Nyman toimii päihdeterapeuttina Rehappi-hoitolassa Naantalissa, jonka hoito on ideologialtaan samankaltaista, minnesota-mallista 12:sta askeleen hoitoa. Hän on ollut vuosia töissä myös Lapualla ennen Rehappia.
 
Nyman on samaa mieltä Seppelinin kanssa, että Suomessa ymmärrys alkoholismiin on vajavainen. 
 
– Vieläkin meillä väännetään siitä, onko ensin juominen vai masennus vai masennuksesta johtuva juominen. Päihderiippuvaisilla masennus on aina oire juomisesta. Terveydenhuollon ja sosiaalihuollon koulutus pitäisi olla erilainen. Ei alkoholismi ole selkärangattomuutta vaan riippuvuussairaus. 
 
Neljä vuotta myöhemmin Suvi Vasama kuvailee olevansa alkoholille allerginen. Hän ei siedä alkoholia missään muodossa. Vasama ei syö punaviinikastiketta, eikä hän halua edes maistaa mitään alkoholipitoista. Jopa shampoo on pitänyt vaihtaa sen vuoksi.
 
– Jos saan tipankin, tulee välittömästi kelvottomuuden tunne. Sitä en halua. Se on ensimmäinen oire. 
 
Jos taas Vasama näkee ”kollegoita”, joilla on alkoholin kanssa ongelma, hän katsoo omaa hirviötään. 
 
– Usein ajattelen, onneksi se en ole enää minä. 
 
Riippuvuus on usein tunne-elämän sairaus. Riippuvuuteen liittyy syyllisyyttä, pelkoa, ahdistusta, vainoharhaisuutta. 
 
– Alkoholisti sairastuttaa usein läheisensä. 
 
Suvi Vasama kertoo olleensa tunnekylmä ja armoton itseään ja toisiaan kohtaan. Jos joku mainitsi hänelle alkoholin käytöstä, hän hyökkäsi vastaan. 
 
– Se on ihan normaalia. Ei alkoholisti näe omaa tilaansa. Todellisuudentaju on puutteellinen. 
 
Suvi Vasama maksoi hoidostaan neljä vuotta sitten 6000 euroa. Hän otti laskua varten pankkilainan. 
 
– Se oli hinta elämästä. Sain loistavat eväät sairauteni käsittelemiseen. 
 
Moni minnesota-hoidon läpikäyneistä on Vasaman kaltaisia. Perheenäitejä ja -isiä. Suurin osa on työelämässä ja maksaa hoitonsa itse tai sitten työnantaja kustantaa sen.
 
Neljä vuotta sitten Vasaman päihdeterapeuttina toimi Harri Nyman. 
 
– Hyvät tulokset perustuvat hoidon sisältöön. Emme hoida perinteisesti fyysisestä hoitoa vaan sairautta. Hoito perustuu todellisuusterapiaan. Potilas saa vankan ymmärryksen siitä, mitä alkoholismi on ja alkaa nähdä omaa käyttäytymistään. Koko ihmisen persoonallisuus ja arvomaailma muuttuu, kun kontrolli menee. 
 
Nymanin mukaan hoitoon tullaan usein jollakin verukkeella. Joko perhe on uhannut lähteä tai työpaikka menee alta. Hoidossa ajattelua muutetaan.
 
Sekä Lapualla että Naantalissa hoidetaan ykköstyypin alkoholisteja. Missä menee sitten rappioalkoholistin ja tavallisen alkoholistin raja, josta Seppelin ja Nyman puhuvat. Kenellä on vielä toivoa?
 
– Ykköstyypin alkoholistilla ongelmat ovat alkaneet yleensä vähän myöhemmin kuin kakkostyypin alkoholistilla. Normaalilla alkokoholistilla voi olla vielä perhe, ehkä työ, hänellä on koulutusta. Sen sijaan kakkostyypin alkoholistilla ei Nymanin mukaan ole mitään menetettävää. Hän on niin sanotusti ”turmiolan tommi”, kuvailee Nyman. 
 
Nyman sanoo, ettei sillä ole väliä, missä alkoholistia hoidetaan vaan se, millä sisällöllä. 
 
– Hoidossa ei saa silitellä tai ymmärtää vaan antaa hoitoa alkoholismiin. Missä ihminen raitistuu, ei ole merkitystä vaan sillä millaisen raittiuden hän saa, elämänlaadun pitää parantua ja pitää olla ymmärrys omaan sairauteen. 
 
Suvi Vasama tekee edelleen jatkuvasti töitä sairautensa kurissa pitämiseen. 
 
Hän sanoo, että hoidon jälkeen oli helppo palata normaaliin elämään, sillä hänellä oli lapset, koti ja kiinnostava työ.
 
Kiinnostus addiktiosairauteen kuitenkin jäi kytemään. Kolme ja puoli vuotta hoidon jälkeen Vasama haki koulutuskeskus Tavastiaan opiskelemaan päihdetyötä ja pääsi. 
 
– Olen kiinnostunut addiktiosairaudesta, että halusin opiskella riippuvuussairaudesta lisää. Haluan auttaa myös muita. Asiasta pitää puhua. (HäSa)
 

A-klinikan johtaja Hanna Ahokas: Kärsimyksen lievittäminen on jo sinällään arvokasta

 
A-klinikkasäätiö saa Minnesota-hoidon Suomeen tuoneelta Simo Seppeliniltä ankaraa kritiikkiä. Suomessa ei osata hoitaa alkoholismia vaan alkoholisteja hoivataan.
 
A-klinikkasäätiön Hämeen palvelualueen aluejohtaja Hanna Ahokas on eri mieltä. A-klinikalla asiakasta kuunnellaan ja hoitoa suunnittellaan yhdessä.
 
Ahokkaan mukaan alkoholiriippuvuuteen kuuluu se, että alkoholista luopuminen on vaikeaa ja tapahtuu usean yrityksen ja erehdyksen kautta. 
 
– Näen, että monenlaiselle hoidolle on paikkansa. Me lähdemme siitä, mitä ihminen itse toivoo.
Laitoshoitoa tarvitaan, mutta itse uskon vahvasti avohoitoon. Se on edullisempaa kuin laitoshoito ja tavoittaa suuremmat asiakasmäärät ja hoitoa voidaan jatkaa riittävän kauan. Meiltä asiakas ei myöskään joudu pois, vaikka retkahtaisikin.
 
Ahokkaan mielestä esimerkiksi minnesota-hoitoon menee valikoitunut porukka, jolla on vahva motiivi raitistua ja hoidon tulosten tulisikin olla korkeat. 
 
Suoraan sisään
 
A-klinikan klassinen potilas hakeutuu yleensä itse hoitoon joko ilman lähetettä tai kanavamallin kautta. Sisään voi kävellä vaikka suoraan kadulta. Osa hakeutuu suoraan katkaisuhoitoon.
 
– Yritämme välttää jonoja, jotta hoitoon pääsisi heti, kun haluaa. Ensin kartoitetaan hoidon tarve. Meidän vahva roolimme on kertoa asiakkaille eri hoitovaihtoehdoista. 
 
A-klinikan asiakkaissa on paljon syrjäytyneitä ihmisiä, ja tukea saa muun muassa asumisen ja muun elämän järjestämiseen. 
 
Vievätkö mahdollisesti syrjäytyneet ja toivottomat tapaukset paikan joltakin, joka sitä oikeasti tarvitsisi?
 
– Meillä ei ole turhia kävijöitä tai toivottomia tapauksia. Tietenkin katsomme esimerkiksi katkopaikkojen täynnä ollessa sitä, että paikan saa  ensikertalainen tai suuressa kriisissä oleva ihminen. 
 
A-klinikan hoitoa syytetään usein ongelman ylläpitämisestä ja siitä, ettei hoidossa pureuduta riittävästi sairauteen. Hanna Ahokas on asiasta toista mieltä. 
 
– Meillä on syväluotaavaa hoitoa ja hyvin monipuolisesti koulutettu henkilökunta. 
 
Ideologiaan kuitenkin kuuluu, että hoidossa voi käydä, vaikka motivaatio välillä horjuisi. 
 
– Näin saadaan jatkuva kontakti potilaaseen. Jonain päivänä potilas itse voi olla halukas tekemään lopullisen muutoksen. Me hyväksymme pitkän tien. Kärsimyksen lievityskin on jo sinällään arvokasta.
 
Ahokas kertoo esimerkin. Eräs naisasiakas oli a-klinikan palvelujen parissa vuosikausia, mutta ei saanut juomista loppumaan. Eläkkeellä hän havahtui tilanteeseensa ja raitistui. Ahokkaan mukaan se oli alkoholistin tyttärelle ja lapsenlapsille eheyttävä kokemus, kun takana oli vuosien kärsimys. 
 
Kohtuukäyttö ei onnistu
 
Ahokkaan mukaan tietoisuus alkoholiriippuvuudesta sairautena vaihtelee. Moni alkoholisti kieltää ongelmansa ja todistelee, ettei ongelmaa ole, jos työn pystyy hoitamaan.
 
– Usein lieveilmiöitä on silti, vaikka olisi työ ja perhe. Haitallinen käyttö vaikuttaa esimerkiksi mielenterveyteen ja voi laukaista myös muita sairauksia
 
Kohtuukäytöstä puhutaan paljon. Voiko alkoholisti käyttää alkoholia kohtuullisesti?
 
– Jos ihmisellä on alkoholiriippuvuus, kohtuukäyttö ei yleensä onnistu. Riippuvuusjälki on jäänyt hermostoon ja vaikuttaa. 
 
Hämeenlinnassa A-klinikan hoidon piirissä on noin tuhat ihmistä vuosittain. Hoitotuloksia seurataan etupäässä yksilötasolla hoidon aikana, mutta jälkiseurantaa ei ole. (HäSa)