fbpx
Kanta-Häme

Hevostalliyrittäjä opiskeli positiivista valmennusta: "Harmittaa, miten olemme missanneet monta kymmentä vuotta"

Kun hevoseen saa sen yhteyden, se toimii yhdessä ratsastajan kanssa. Ei sellaista voi kokea missään muualla, toteavat vannoutuneet hevosihmiset.
Hevosen kouluttajan ja positiivisen valmentamisen opit ovat avanneet Soili Lappalaiselle ihan uuden maailman. Nyt koulutuksessa otetaan huomioon lajikohtaiset olosuhteet ja opetellaan tunnistamaan eläimen tunnetilat. Kuva: Juha Neuvonen
Hevosen kouluttajan ja positiivisen valmentamisen opit ovat avanneet Soili Lappalaiselle ihan uuden maailman. Nyt koulutuksessa otetaan huomioon lajikohtaiset olosuhteet ja opetellaan tunnistamaan eläimen tunnetilat. Kuva: Juha Neuvonen

Jalo ja pyyteetön eläin. Sen liike on niin kaunista.

Näin hevosta kuvailee talliyrittäjä, ratsastuksen ohjaaja ja hevoskouluttaja Soile Lappalainen. Yhteisiä vuosia hevosten kanssa on takana jo kymmeniä, eikä puheessa hevosista voi havaita yhtään kyllästymistä.

28 vuotta talliyrittäjänä alkaa jo hieman loiventaa kainuulaisen palavaa kiintymystä hevosiin. Vaan ei.

Lappalainen jatkaa mietteitään siitä, mikä hevosissa viehättää.

– Kun hevoseen saa kontaktin, siitä seuraa sellainen flow-tila. Mennään yhdessä ja sen saa tekemään pienten liikkeiden avulla mitä halua. Jollekin se on laukka maastossa toiselle joku muu. Ei sellaista voi kokea missään muualla.

Hän ihailee hevosen valtavaa energiaa.

– Olen nytkin parhaillani ratsastamassa. Minulla on allani 600 kiloa ja tässä vain juttelen sinun kanssasi puhelimessa, eikä tämä lähde tästä mihinkään. Tässä vain käveleskellään.

Hevosella on valtava energia. Kuva: Juha Neuvonen
Hevosella on valtava energia. Kuva: Juha Neuvonen

Pelkkä hevosen harjaaminen on terapeuttista

Ratsastaja ja ratsun keskinäinen luottamus on siis vahva, yhteys toimii. Lappalainen muistuttaa, että itse asiassa tällainen puhelimessa juttelu hevosen selästä ei varsinaisesti ole ratsastamista. Sitten kun oikeasti ratsastetaan, niin siihen on keskityttävä täysillä.

Kaikki muu unohtuu, on vain se hetki ja yhteys hevosen kanssa.

Talliyrittäjälle työ on kuitenkin enimmäkseen muuta kuin ratsastamista. Lappalainen jatkaakin, että jo pelkkä hevosen harjaaminen on niin terapeuttista.

Hevosen ja ihmisen yhteyden löytäminen on asia, josta Soile Lappalainen on erityisen kiinnostunut juuri nyt. Takana ovat opinnot hevosen kouluttajaksi, ja positiivisen valmentamisen opit ovat avanneet ihan uuden maailman. Nyt koulutuksessa otetaan huomioon lajikohtaiset olosuhteet ja opetellaan tunnistamaan eläimen tunnetilat.

– Mietin, että miksi vasta nyt. Ihan harmittaa, miten paljon me ihmiset olemme hevosten koulutuksessa missanneet monta kymmentä vuotta.

Vaan mistä yhteinen taival hevosten kanssa talliyrittäjällä alunperin alkoi? Lappalainen purskahtaa nauruun kesken puheen, kun hän muistelee ensimmäistä ratsastustuntiaan. Hän oli silloin 9-vuotias.

– Kuvittele nyt sitä. Ratsastustunti pidettiin Paltaniemellä lentokentän vieressä. Tipahdin kolme kertaa hevosen selästä eli ei se ihan hyvin alkanut. Olinkin sen jälkeen aluksi hieman pelokas, en mikään rämäpää. Sitten kun olin 12-vuotias, niin oli yksi suomenhevostamma, nimeltään Salama. Sen kanssa sitten aloin onnistua, löytyi se yhteys.

“Ei hevosista pääse koskaan irti”

Ratsastuksen harrastaja Aino Mäkäräinen on samalla tiellä, jota Soile Lappalainen on kulkenut kymmeniä vuosia.

Hän on 14-vuotias ja aktiivisesti ratsastanut tokaluokkalaisesta asti. Jo sitä ennen hevoset olivat tuttuja, sillä Kuluntalahden tallilla hän on käynyt 3-vuotiaasta asti. Aluksi äitinsä kanssa.

Runsaat kymmenen vuotta hevosten kanssa vietetty aika on jo tehnyt selväksi ainakin yhden asian.

– Ei hevosista pääse koskaan irti, kun niihin on kerran sotkeutunut, Aino Mäkäräinen toteaa.

Hevosten lisäksi ratsastusharrastus tuo nuorelle paljon kavereita. Nyt korona-aikaan, kun talleille ei enää ole voinut jäädä ratsastuksen jälkeen viettämään aikaa, niin käynnit ovat olleet aiempaa ripeämpiä. Nuoret ovat joutuneet luopumaan kolmen tunnin rupattelusessioistaan.

– Siellä puhutaan hevosista, mutta kyllä myös kaikesta muusta.

Ajatuskin tauosta kauhistuttaa

Korona esti monelta tallikäynnit kokonaan. Aino Mäkäräiselle ajatuskin ratsastuksen jäämisestä tauolle olisi kauhistus.

– Mitä minä sitten tekisin kaikella sillä ajalla? Miten selviäisin ilman hevosia ja kavereita?

Nytkin ratsastajat ovat nähneet toisiaan. Vaikka turvaväleistä on huolehdittu, on voitu sentään ohimennen huikata kuulumisia.

– Kaverit ovat tärkeitä, mutta kaikkein tärkeimpiä ovat ne hevoset. Ne ovat vaan niin hyvää seuraa, eivät valita mistään turhasta, vain silloin protestoivat, kun on aihetta. Ne eivät ikinä syytä mistään, niiden kanssa voi vain olla. Riittää, että rapsuttaa aitauksessa. Se tuo hyvän mielen molemmille.

Vaikka ratsastusharrastus on kestänyt vuosia, Aino Mäkäräinen ei ratsasta kilpailumielessä. Se ei vain kiinnosta, vaikka ratsastajana tähtääkin koko ajan paremmaksi.

– Parasta ratsastuksessa on se, kun saa toiminaan yhteistyön hevosen kanssa. Siinä olen vielä alkumatkassa, mutta kun sen tunteen saa, se on hieno.

Ratsastuskoulun hevosista Mäkäräisen lempihevonen on eestinhevostamma Sabina.

– Sillä on mielenkiintoinen luonne, haastava. Se on vähän vino, niin on mietittävä omaa asentoa tavallista enemmän. Esteissä se on haastava, kuumuu helposti. Mutta nyt meillä jo sujuu jotenkuten, ja se ei enää lähde hypätessä pomppimaan ympäriinsä.

Vuoden alusta nuorella ratsastajalla on ollut vuokrahevonen Simo, puoliverinen 9-vuotias ruuna. Sen kanssa ratsailla ollaan kahdesti viikossa. Entä voisiko tästä tulla ammatti, hevosista?

– No en ainakaan tällä hetkellä haaveile sellaisesta, mutta en myöskään osaa kuvitella elämää ilman hevosia. LM-HäSa

Menot