Kanta-Häme

Hopotiti hei, humma kielen vei

Tämä on ensimmäinen hevoseni.

Tällä viikolla moni muukin on saanut samanlaisen herätyksen. Euroopan hevosenlihakohu on lietsonut uteliaisuutta niissä, kuten minussa, jotka eivät aiemmin ole heppaa maistaneet, paitsi korkeintaan makkarassa.

– Eräskin asiakas halusi tilata ’sitä parjattua hevosta’, kertoo tamperelaisen 4 vuodenaikaa -ravintolan salivastaava Helinä Hirvikallio.

Niin minäkin haluan. Kauppahallissa toimivan ravintolan tunnetuin ateria on ranskalainen kalakeitto, onhan ravintolakin ranskalainen. Tänään en kuitenkaan valitse sitä.

Vuonna 2005 perustetun ravintolan vakiolistalla hevosen ulkofilee on ollut vasta noin vuoden, mutta tasaisesti sitä kuulemma tilataan.

Hirvikallio valmistaa minua ensitapaamiseen pollen kanssa.

– Liha on pehmeää, paljon mureampaa kuin naudanliha. Tilaajalta ei tiedustella, millainen kypsyysaste on mieluisin, se on automaattisesti medium. Kypsäksi paistettu hevosenfilee maistuu maksalta, joten jos sellaisen haluaa, kannattaa mieluummin tilata… no, maksaa.

Elämä muutakin kuin lihomista

– Hevosenliha on eettistä, Hirvikallio kehuu.

Eläintä ei ole tehokasvatettu vain yhtä tarkoitusta, syömistä, varten. Sen elämällä on ollut muutakin sisältöä kuin ripeä lihominen.

Ravintola on ranskalainen, mutta hevonen on suomalaista. Onko resepti suomalainen vai ranskalainen? Siis miltä se maistuu?

Ei oikeastaan kumpaakaan, vastaa ravintoloitsija Yoni Ichtertz.

– Annos on hyvin yksinkertainen, siinä on vain kolme komponenttia: liha, lohkoperunat ja talon oma maustevoi.

Hevosen ulkofilee otettiin ravintolan listalle, koska nautaa saa vähän joka kuppilasta.

– Ja koska se maistuu, se ei ole neutraalin makuista kuten nauta, Ichtertz kertoo.

Nyt tullaankin siihen ydinasiaan: miltä se maistuu?

Ichtertz joutuu etsimään sopivaa adjektiivia kissojen ja koirien kanssa. ”Voimakas”ei kelpaa.

– Maku ei ole vahva, mutta liha maistuu silti enemmän kuin nauta, Ichtertz yrittää.

Taitaa olla paras ottaa härkää sarvista (tai hummaa harjasta) ja maistaa itse.

Adjektiivi kielen päällä

Kadonneen adjektiivin metsästys alkaa. Ensimmäinen huomio on, että veitsi uppoaa lihaan tosiaankin kuin voihin.

Merkitsen muistiin: mureaa. Liha on sisältä punaista, ei siis ainakaan maksan makua tiedossa. Siispä annetaan makunystyröiden päättää.

Nystyrät käyvät töihin, mutta ensivaikutelma on hämmentävä. Totta, liha todellakin maistuu, se maistuu jopa maustevoin alta, mutta miltä se maistuu, sitä on vaikea määritellä.

Toki se maistuu hyvältä, kerrassaan erinomaiselta, mutta ravintolakriitikon kunnia edellyttää, että täsmällisempikin adjektiivi löytyy. Annoksesta on yli puolet syöty (hyvällä ruokahalulla) ja oikea adjektiivi on –kirjaimellisesti – aivan kielen päällä.

Lihan mausteet ovat maustevoin lisäksi vain suola ja pippuri, mutta nekään eivät peitä sen omaa makua, joka on…Makea. Hevosenliha maistuu makealta.

Ichtertzkin ilahtuu.

– kyllä sitä voi makeaksi kuvailla.

Naudanlihassa ei pippurin, suolan ja muiden mausteiden alla yleensä ole mitään muuta. Liha on teline, joka kannattelee mausteita. Hevonen potkii itsensä mausteiden alta eikä silti ole voimakkaan makuista, vaan pehmeää ja jotenkin lempeää.

Hevoskohuja ollut ennenkin

Hevoskohuja on ollut ennenkin. Ichtertz muistaa, että joskus 1990-luvun alussa Tukholmassa hevosenlihan ympärille viritettiin minikriisi.

Muuan ravintola tarjoili asiakkailleen lankkupihviä, mutta ei kertonut, että pihvi oli hevosta. Jotkut siitäkin saivat herneen nenäänsä.

Nyt hevonen on kriisin keskipisteessä koko Euroopassa.

– On väärin mustamaalata hevosenlihaa, eihän tässä kriisissä ole siitä kyse. Kyse on siitä, että kuluttajia on tuoteselosteissa johdettu harhaan. Jos tuotteista olisi löydetty vaikka ylimääräistä lampaanlihaa, kohu olisi samanlainen, kohde vain olisi toinen.

Ilman tätä kohua olisin minäkin jäänyt yhtä kokemusta köyhemmäksi. Kiitos siitä, kohu. (HäSa)

Päivän lehti

1.4.2020