Kanta-Häme

Hotsi on hämäläisen herkku

 

Yömakkaran perustaja Annikki Niemelä tuntee useat hämeenlinnalaiset ulkonäöltä, mutta ei nimeltä. Aidon hämäläisen hotsin kuori on mehevä ja höyryn pehmittämä, ei mikään kivikova korppu. 
 
 
Turuntiellä sijaitsevan grillikioski Yömakkaran myyntiluukun oveen liimattiin lokakuussa “suljettu” -lappu. Viisikymmenvuotinen leivonta- ja paistorumba on viimein takana, sillä syyskuun puolessa välissä Annikki Niemelä paistoi vihonviimeiset piirakankuoret.
 
Pikkuruisessa, kotipihan saunamökkiin rakennetussa leipomossa on hyvin hiljaista. Vanhan kaasulla käyvän rasvakeittimen päällä nukkuvat talviuntaan vain kesäkukkaset, komea pelargonia ja särkynyt sydän.
 
– Olo on lähinnä helpottunut! Nyt jäljellä ovat vain kotityöt, muuten saa ihan vain olla. Aamuisin nukun edelleen mieluusti pitkään.
 
Niemelälle omakotitalon pihatyöt eivät ole suurikaan ponnistus. Jo pikkulapsena molemmat vanhempansa keuhkotaudille menettänyt Niemelä aikuistui aikaisin asuessaan Lammilla maataloa kahdestaan isoisänsä kanssa.
 
– Pappa oli vanha, joten minä olin jo hyvin nuorena se, joka meillä lypsi lehmät tai leipoi hapanleivät, Niemelä muistelee.
 
Miehensä Pentin Annikki tapasi tansseissa, kun Pentti vei nuoren naisen pyörähtelemään miesten vuorolla.
 
Puolentoista vuoden seurustelun jälkeen pariskunta kihlautui, ja tanssi häitään Lammin kirkossa vuonna 1956.
 
Hämäläisten herkku
Yömakkaran tarina alkoi 1960-luvun alussa. Tuohon aikaan keittäjä Annikki Niemelä asui ja työskenteli perheineen Vanajan kunnassa sijainneessa maatalossa talonmiehenä.
 
Sitten tuli tulipalo, joka tuhosi valokuvat ja pakotti perheen suunnitelmat uusiksi.
 
Niemelät muuttivat Kankaantaustaan, grillikioskia pitäneen Matelan pariskunnan rakentamaan taloon, ja asuivat kahden pikkulapsen kanssa ensimmäiset pari viikkoa olohuoneessa ja keittiössä.
 
Omakotitalon pihasaunarakennukseen Matelat olivat remontoineet pikkuruisen leipomon liiketoimiaan helpottamaan, ja jättivät sen Niemelöille rasvakeittimineen, muotteineen ja jauhosäkkeineen päivineen.
 
Siellä Matelan rouva opetti myös Niemeskän piirakkakuorien leivonnan saloihin.
 
– Jauhoja, vettä, sokeria, suolaa ja hiivaa. Ei taikinaresepti mikään salaisuus ole, mutta eipä sitä juuri ole kyseltykään, Niemelä naurahtaa vaatimattomana.
 
Ensimmäiset puoli vuotta Niemelät leipoivat ainoastaan vieraille. Kun Suomenkasarmin kyljestä vapautui kaupungin vuokraama kioski vuonna 1963, Pentti ehdotti, että pariskunta yrittäisi omaa kioskia.
 
– Siihen aikaan kaupunki vuokrasi tiloja vain vuodeksi kerrallaan ja aina suljetulla kaupalla. Jos joku toinen tarjosi tilasta markankin enemmän, oli keksittävä taas uusi paikka.
 
Kaikesta huolimatta kauppa kuitenkin kävi. Kuuluisia hämäläisten hotseja ja sokerikuorrutteisia omenapiirakoita haettiin Tampereelta saakka.
 
Kun perheen kuopus Ari syntyi vuonna 1966, Niemelöiden yritys eli parhaita vuosiaan. Kasarmin lisäksi Yömakkaran herkkuja sai ostaa linja-autoasemalta sekä Sokoksen kyljestä, niin kutsusta Vaahteran Varjon kioskista.
 
Kaupunki on täynnä tuttuja kasvoja
Kymmenen vuoden ajan Yömakkara jännitti aina vuoden kerrallaan kaupungin tiloissa. Kunnollisia välineitä ei kannattanut hankkia, sillä mikäli vuokrasuhde purettaisiin, ne jäisivät käyttämättä.
 
Kaupungin pieniä valkoisia koppeja oli ympäri kaupunkia, mutta ilmastoinnista ei ollut tietoakaan. Kesää Niemelöillä ei odotettu innolla, sillä se tiesi tukalan kuumia ja hikisiä, entistä pidempiä työpäiviä.
 
Annikki leipoi piirakkakuoret kotipihan saunamökin leipomossa, josta Pentti kuljetti ne ympäri kaupunkia.
 
Jouluaattoa ja joulupäivää lukuun ottamatta kioski oli avoinna joka ikinen päivä.
 
– Kioski oli auki ihan aina, säästä, äkillisistä sairastumisista tai mistään muustakaan riippumatta. Jos joku työntekijä sairastui, se olin aina minä, joka tuurasi, Niemelä muistelee rauhallisena.
 
Niemelä kertoo edelleenkin kaupungilla käydessään tunnistavansa useimpien hämeenlinnalaisten kasvot, ja joidenkin elämäntarinatkin.
 
– Juuri kenenkään nimeä en silti tiedä. Eihän kukaan hotsinostaja kättele ja itseään esittele tilausta tehdessään!
 
Päiväsaikaan kioskia ei pidetty auki. Kun aamuviideltä tai kuudelta pääsi nukkumaan, unta riitti pitkälle iltapäivään saakka.
 
Ilmastointi ja ranskalaiset
Vallin grilli oli Hämeenlinnan grilleistä ensimmäisiä, joilla oli listallaan ranskalaiset. Yömakkaralle terveysviranomaiset eivät kuitenkaan antaneet ranskalaislupaa, sillä siirrettävissä kopeissa ei ollut juoksevaa vettä.
 
Niemelät näkivätkin tilaisuutensa koittaneen 1980-luvun lopulla, kun Turuntie 22:een suunniteltiin uutta kerrostaloa. Niemelöiden poika Ari huomasi kiinteistövälittäjän ilmoituksen, jonka mukaan rakenteilla olleeseen taloon olisi tulossa myös pieni liikehuoneisto.
 
Kaupat tehtiin, mutta kaikki taloyhtiössä eivät olleet tyytyväisiä. Eräs asunnonomistaja keräsi grilliä vastustavaa nimilistaa, ja vahti talon edustalle autonsa pysäköiviä asiakkaita silmä kovana.
 
– Vuokralaisena tilanne olisikin ollut tukala, eikä iltakymmenen jälkeen olisi varmaan saanut myydä yhtäkään piirakkaa, Niemelä huokaa.
 
Vilkas Turuntie lisäsi asiakasvirtaa, eikä aina maksavaa sellaista.
 
– Eräänä syksyisenä iltana kioskille tuli kommandopipoinen mies, toisessa kädessä puukko, toisessa ase, Mies ojensi muovikassin luukusta sisään ja käski laittaa rahat pussiin. Minä peruutin vain kauemmaksi takaseinään kiinni ja sanoin että jatka matkaa, täältä ei rahoja anneta, Niemelä kertoo.
 
Rahoja ei tippunut. Niemelä vakuuttaa, etteivät yksinäiset illat ja yöt pelottaneet, sillä muutenhan työnteosta ei tulisi yhtään mitään.
 
– Se tapahtuu mikä on tapahtuakseen. Poliisi-TV:ssä kyllä sanottiin, että aseistetulle ryöstäjälle on aina annettava rahat. Minä kuitenkin ajattelin, että aika kylmäverinen täytyy olla jos vanhan ihmisen siihen paikkaan ampuu, Nieminen toteaa, ja katsoo syvälle silmiin ilmekään värähtämättä.
 
Roskat täytyi koota pois kioskin edestä ja poikkikadun parkkipaikalta jatkossakin. Ryöstöyrityksestä lähtien Niemelän täytyi aina katsoa vähän tarkemmin ympärilleen.
 
Vihdoinkin vapaa
Valkoinen omakotitalo seisoo korkealla. Rinne nojaa jyrkästi etelään, ja pihasta näkee pitkälle. Ulko-oven kuistin katoksessa roikkuu heleästi tuulessa laulava tuulikello.
 
Niemelä uskoo, etteivät nuoret välitä pitsiliinoista, vaikka hän sellaisia virkkaisikin. Hänellä on eläkkeellä muuta tekemistä.
 
Hauholla sijaitsevan kesämökin lisäksi aikaa vievät pihatyöt.
 
Suuri osa nuoruuden ystävistä on jo kirkkomaassa. Myös Lammilla isoisänsä haudalla Niemelä vierailee säännöllisesti.
 
Niemelän poika Ari jatkoi vanhempiensa yritystä 17 vuoden ajan, ensin vuokralaisena, kunnes myöhemmin osti koko kioskin.
 
– Kun Ari ryhtyi yrittäjäksi, kävin kioskilla töissä parina iltana viikossa, mutta nyt olen ollut jo yli kymmenen vuotta poissa kuvioista.
 
Lokakuussa nuorempikin Niemelä päätti luopua yrittäjyydestä, ja vuokrata kioskin toiselle yrittäjälle.
 
– Ei Ari kioskista siksi luopunut, ettäkö asiakkaita ei olisi riittänyt. Grillin pitäminen on kovaa jobia, eikä vapaa-aikaa ei juuri ole. Kun aamulla pääsee vasta nukkumaan, päivä on äkkiä ohi. Kotona nautin olostani kaikista eniten, ja toivonkin, että saan olla täällä niin kauan kuin vain itsekseni pärjään. (HäSa)