Kanta-Häme

Huipulla ei höntyillä

Wetterhoffin korttelissa seisoo työkone, jonka ohjaamosta on keskustan komeimmat maisemat.

Hämeen Sanomien lukija halusi tietää, millaista työtä on ohjata nostokurkea eli kraananosturia.

Nosturinkuljettaja Marko Sjöstedtin haastattelu annettiin minulle ja kuvaaja Kati Laukkaselle. Päästyämme nosturin juurelle selviää, ettei työparin valinta välttämättä osunut aivan nappiin: olemme kumpikin korkeanpaikankammoisia. Olen muutaman kerran pystynyt voittamaan pelkoni, mutta tupakkaa kiskova ja hermostuneena kiroileva kuvaaja ei varsinaisesti rauhoita.

– Ylös vain, täällä on ihan mukavaa, Sjöstedt rohkaisee maanpinnalta soittaessani.

Korkeuteen tottuu

Lähden kiipeämään lähes pystysuoria alumiinitikapuita, joita on aina kahdet peräkkäin ennen kapeaa tasannetta. Hyvin sujuu, kunnes pääsen rakennettavan kerrostalon katon yläpuolelle. Tuuli tarttuu nosturiin, tikkaat tärisevät ja niin tärisevät kädetkin. Tulee turvaköyttä ikävä.

Hetken hengenvedon jälkeen kapuan muutaman metrin lisää, mutta sitten tulee stoppi. Kädet eivät tottele, ja nosturin koppiin on vielä viitisen metriä. Game over, pakko laskeutua.

Alas päästyäni kuvaaja kiroaa minut, tyhjentää kamerarepun kaikesta ylimääräisestä ja lähtee töihin. Lähes koko nousun ajan tikapuista kuuluu sadattelua ja paniikinsekaista mutinaa, mutta sinne hän kipuaa, koppiin asti. Alkaa sataa kaatamalla. Saan odottaa hyvän tovin haastateltavaani sateessa värjötellen. Sen siitä saa, kun ei kykene suorittamaan annettua työtehtävää.

Maisemat ylhäältä ovat kuulemma upeat, kunhan korkeuteen ensin tottuu. Kuvaajan mukaan yksi vierailu ei siihen riitä.

– Ihan kamalaa, käyttäydyin todella huonosti tuolla ylhäällä, enkä yhtään tiennyt mitä pitäisi tehdä, Kati Laukkanen tunnustaa.

Kameran muistikortille on kuulemma tallentunut ”ehkä jotain”. Kuvaajan kanssa alas laskeutunut Marko Sjöstedt seuraa väittelyämme myhäillen. Kolme vuotta nosturinkuljettajan töitä tehnyt Sjöstedt on ylhäällä väittänyt kammoavansa itsekin korkeuksia. Tähän mennessä työpaikasta kaupungin kattojen yllä on oppinut jo nauttimaan.

– Ensimmäisellä kerralla kun kiipesin harjoitusnosturiin 25 metriin, tuntui, että saan slaagin, Sjöstedt tunnustaa.

Sentintarkkaa työskentelyä

Värjäämön työmaa on tavanomaisen korkuinen, noin 40 metriä. Sjöstedtin työpaikka on korkeimmillaan ollut Jätkäsaaressa 60 metriä, mutta vertailukohtien puuttuessa korkeudella ei enää ole merkitystä. Ruotsissa vaaditaan hissi jo 25-metrisiin nostureihin, mutta Suomessa kuljettajat joutuvat kiipeämään kaikkialle. Siksi eväät, kahvitermari ja ensihätä-wc eli tyhjä limupullo kannetaan nosturiin mukaan.

– Jos on tavallinen kahdeksantuntinen päivä, niin todella harvoin käyn alhaalla, Sjöstedt kertoo.

Nosturinkuljettajia kouluttaa Forssan ammatillinen aikuiskoulutuskeskus, ja opiskelu kestää puoli vuotta. Sjöstedtin mukaan koulutus on vaativaa.

– Liikkeelle lähdetään simulaatioajoista ja kirjallisista tehtävistä. Nosturinkuljettajan on oltava työmaan hyvähermoisin mies, mitä rauhallisempi sen parempi.

Työ vaatii avaruudellista hahmottamiskykyä: taakkaa liikutellaan edestakaisin puomivaunulla eli kissalla, samalla kun nosturia nostetaan ja käännetään.

Nykyään Sjöstedt sanoo pystyvänsä hyvällä säällä ohjaamaan käsituntumalla ja kameran avustuksella nosturin koukun paikalleen kymmenen sentin tarkkuudella. Työ vaatii rauhallisuutta ja kykyä tunnistaa ja tunnustaa vaaratilanteet.

– 20 metriä sekunnissa on tuulen raja, jonka jälkeen ei suositella työskentelemään, mutta kyllä painavia kappaleita voi ajaa hieman kovemmallakin säällä. Mitään kevyttä en aja vähänkään kovemmalla tuulella, sillä varsinkin ison pinta-alan kappaleet lähtevät helposti heilumaan.

Värjäämön työmaalla on ollut nostokurjelle töitä noin 3,5 kuukaudeksi, ja urakka päättyy perjantaina. Nostoja työmaalla kertyi reilusti yli tuhat kappaletta. (HäSa)