Kanta-Häme

Hukassa ajantaju

TAITEEN TÖISSÄSarjassa tutustutaan kulttuuriväen arkipäivään.

Vasemman käden kämmen- ja sormilihakset ovat aidosti lihaksiset. Pulleat, pinkeät ja voimakkaan näköiset. Sellaiset saa, kun on soittanut 45 vuotta viulua, intensiivisimmillään kymmenen tuntia päivässä.

Teija Laitila kertoo mielenkiintoisen triviatiedon.

– Meille kehittyy oma aivopoimukin. Kun Einsteinin aivot tutkittiin, löytyi häneltä tämä poimu, ja hänhän oli viulisti.

Laitila päätti jo 16-vuotiaana, että hänestä tulee isona orkesterimuusikko. Helsingissä syntynyt määrätietoinen nuori nainen meni Tampereella iltalukioon ja pääsikin jo 18-vuotiaana Tampere Filharmoniaan oppilassoittajaksi. Kaksikymppisenä hän sai viran Oulu Sinfoniasta.

– Oulussa vierähti sitten 27 vuotta. Ne olivat hienoja aikoja. Asuimme hotelleissa ja lensimme esiintymässä Barentsin alueella, jota EU tuki tosi hyvin.

Hämeenlinnassa Laitila on asunut neljä vuotta. Muuttopäätös syntyi yhdessä aviomiehen kanssa, jonka elämä on täällä. Alttoviulisti viihtyy ”pikku-Tampereella” hyvin, mutta myöntää, että ison orkesterin jättäminen ei ollut ihan helppoa esiintymisestä nauttivalle persoonalle.

– Oli melkein pakko siirtyä opetuspuolelle. Se on tuntunut välillä aika isolta metamorphosikselta, sanoo Sibelius-opiston viulun- ja alttoviulunsoitonopettaja.

Muutosprosessia on helpottanut, että verkostoituminen on Teija Laitilalle luontaista. Kanta-Hämeeseen asettauduttuaan hän perusti ensitöikseen Aulanko jousikvartetin.

Hän soittaa myös Kartano Duossa, Härkätien kamarimuusikoissa sekä kaupunginorkesterissa.

– Jos Hämeenlinnasta puhutaan Sibelius-pääkaupunkina, pitäisi täällä olla myös jonkinlaista orkesteritoimintaa, sanoo Laitila viitaten kaupunginorkesterin taloudellisiin ongelmiin.

– Mitä tapahtuu ruohonjuurityölle? Koulu- ja laitoskonserteille? Paikallisten säveltäjien tilaustöille?

– Kunpa Hämeenlinnassa tajuttaisiin, että Sibelius on maailmanluokan nero ja tämä on hänen syntymäkaupunkinsa! Esimerkiksi Tampereella Filharmonian kokoa on määrätietoisesti kasvatettu lähes sataan muusikkoon, ja orkesteri soittaa Tampere-talossa täysille saleille.

Pitkän vuodatuksen jälkeen puhe siirtyy harjoitteluun, ja Laitila koputtaa puista pöydänpintaa. Hän on välttynyt viulisteille tyypillisiltä vaivoilta: niskan- ja hartiaseudun säryiltä ja kulumilta sekä jännetuppitulehduksilta.

– Jos tiedossa ei ole esiintymisiä, on harjoittelu lepsumpaa. Sen takia yritän haalia keikkoja.

Keikkoja tai ei, aina harjoittelu ei maistu. Silloin hän soveltaa itseensä omille oppilailleen antamiaan neuvoja. Pitää viulun esillä, ei kotelossa. Levittää nuotit nipusta telineeseen.

– Aloittaminen on se vaikein juttu. Soittaessa katoaa ajantaju. En koe tätä työnä, sanoo Laitila.

– Vaikka elämä on aika kurinalaista, on se ollut myös hauskaa. Olen ollut Sodankylän elokuvafestivaaleilla soittamassa taustamusiikkia Chaplinin mykkäelokuvaan ja ihmetellyt Prahassa, pääsenkö pois samettivallankumouksen jaloista.

Aivan äskettäin Tampereen ammattikorkeakoulusta musiikkipedagogin paperit saanut Laitila arvostaa kotioloissa hiljaisuutta, mutta on huomannut rajojensa vanhemmiten laajentuneen.

–  Mieheni on saanut minut innostumaan karaokesta, jota käymme laulamassa pari kertaa kuussa, nauraa Šostakovitšia ja Prokofjevia fanittava Laitila. HäSa