Kanta-Häme

Hyötykäyttö ei ole uusi juttu, vaan nuukan tuttu

– Kun äiti teki mehua, marjasta ei jäänyt mitään kompostiin, kertoo Maakylän Marttojen perustajajäsen Lahja Eloranta Lopelta.

Lahja Elorannalle erilaisten marjojen ja hedelmien yhdisteleminen on tuttua. Hänen lapsuudessaan ei tuhlailtu vaan kaikki käytettiin tarkkaan.

1930-luvulla ei mehumaijoja tunnettu, vaan mehu keitettiin vielä kattilassa.

Sokeria ei ollut tuhlattavaksi, joten mehu pullotettiin sellaisenaan ja suljettiin puisella tai korkkisella korkilla. Hyvässä kellarissa mehut säilyivät ja niitä oli runsaasti eri marjoista.

– Äiti käänsi tuolin jalat ylöspäin pöydälle, sitoi väliin tiukasti pellavapyyhkeen ja kaatoi marjat valumaan. Jäljelle jäävästä mössöstä tehtiin vielä jälkimehua. Kun marjat puhdistettiin ennen mehun keittoa, voitiin sössöstä vielä keittää puurot.

Puhdistamattomien marjojen kuoriosat käytettiin vähintäänkin porsaiden ruokana.

Suuta veti muikeaksi

Aina ei mehua keitetty, vaan säilöttiin sellaisenaan. Lahja Eloranta muistaa äitinsä ja anoppinsa tehneen erityisesti karpaloista ja puolukoista mehua, jossa marjat pullotettiin mukana. Samalla lailla tehtiin myös mustikkamehua.

– Atamonia käytettiin säilömiseen jo 1930-luvulla, kun sokeria säästeltiin.

Varsinkin pula-aikaan, kun sokerista oli pulaa, yritettiin parannella hillojen makua yhdistelemällä marjoja ja hedelmiä.

– Äiti ei raskinut heittää omenan pudokkaita pois, vaan puhdisti ja pilkkoi ne puolukkasurvoksen sekaan.

Survoksesta tuli niin hapanta, ettei sitä kukaan syönyt. Vasta, kun Elorannan naapuri toi taloon tiedon uudesta kristalloosidulsiinista, löytyi soseeseen makeutta.

– Sakariiniahan se veteen sekoitettava jauhe oli ja korvasi hyvin sokerin.

Mustikkaa puusta

Lahja Eloranta on omassa perheessään käyttänyt miehensä mehiläispesien hunajaa makeutena 1950-luvulla. Hän on keittänyt höyrymehuja ja hillonnut äitinsä tapaan.

– Olen kuivannutkin marjoja ja hedelmiä leivinuunin jälkilämmössä, kun kuivuri osoittautui aivan liian tehottomaksi ja pieneksi. Pelkkien kuoriosien kuivaamista en ole kokeillut.

Jo kymmenisen vuotta hän on tavallisten metsämustikoiden sijaan poiminut omasta puutarhastaan pensasmustikoita.

Ulkomaalaiset lajikkeet ovat venähtäneet yli neljän metrin korkeuteen ja työntäneet sivuversoja. Kotimaiset Aino ja Alvar pysyvät matalina, mutta antavat hyvin marjoja.

– Pensasmustikassa on niin paljon pektiiniä, että raakasurvos hyytyy yön aikana kovaksi massaksi, jonka sitten olen pakastanut. Mustikka maistuu mainiosti talkkunan kanssa tai varsinaissuomalaisena ruisjauhotökkäränä.

Metsämarjoista variksenmarja on jäänyt etelän asujalle vieraaksi. Metsässä kulkiessa Lahja Eloranta on poiminut marjan sieltä ja toisen täältä, mutta vain suuhunsa. Säilöttäväksi asti marjoja ei Lopelta löydy.

– Olisi erinomaista, jos teollisuus saisi hyödynnettyä marjoja. Uutuudenviehätys saisi ihmiset taas syömään ja käyttämään niitä! (HäSa)