Kanta-Häme

Ilon mesenaatit

– Eikö tule hyvä mieli? Eihän näitä voi katsoa ilman, että alkaa naurattaa, hymyilee taidemesenaatti Liisa Joronen Helsingin-kotinsa eteisessä.

Jorosen repliikki oikeastaan tiivistää syyn siihen, miksi SOL-yhtiötä pyörittäneistä Liisa ja Reijo Jorosesta tuli merkittäviä taiteen tukijoita ja keräilijöitä. Ja ennen kaikkea naivistitaiteen tukijoita ja keräilijöitä.

Hyvä mieli.

– Ainakin meille nämä antavat valtavasti iloa, Liisa Joronen hymyilee.

Jorosille on vuosien mittaan karttunut noin 1 500 teoksen kokoelma. Harrastus näkyy heidän kotonaan: kaikkialla on taidetta. Osa huonekaluistakin on taidetta.

Kosti Ahosen värikylläiset ja jyhkeät peilikaappi, pöytä ja katosvuode jakavat tilan kymmenien, ellei satojen maalausten ja veistosten kanssa. Kaija-Riitta Iivosen kumartelevat pienoisveistokset kiertävät olohuonetta.

Väriä, väriä, väriä. Ja elävää taidehistoriaa. Jokaiseen hankintaan liittyy oma tarinansa.

Pitkän linjan taiteenharrastajat olivat mukana jatkamassa Naivistit Iittalassa -näyttelyä sen jälkeen, kun sitä pitkään pyörittäneet galleristit Aira ja Kalevi Heinänen päättivät luopua urakasta.

– Silloisen Kalvolan kunnan johto mietti, mitä näyttelylle tehtäisiin. Kunta ei yksin voinut satsata siihen, mutta se saattoi antaa käyttöön tilat eli Iittalan vanhan puukoulun, Joroset kertaavat.

He olivat Iittalan vakiokävijöitä, ja Reijo Joronen myös Hämeenlinnasta kotoisin, joten kunta kääntyi heidän puoleensa. Voisivatko he kenties osallistua?

– Sanoimme, että kyllä sijoitamme. Silloin oli kuitenkin paha aika, eikä esimerkiksi lasitehdas lähtenyt mukaan. Perustajajäseniksi jäimme me ja Kalvolan kunta.

Säätiö perustettiin myöhemmin samoin voimin. Reijo Joronen toimi pitkään säätiön hallituksessa.

– Iittala on pärjännyt kivasti, Reijo Joronen kiittää.

Joroset ovat aina keräilleet yksityishenkilöinä. Silloinkin, kun Liisa Joronen työskenteli SOL-konsernin hallituksen puheenjohtajana, taide hankittiin yksityisin varoin, vaikka suuri osa kokoelmasta päätyi firman toimipisteiden seinille.

– Eipä kukaan voi sanoa, että firman rahoja käytetään tällaisiin hullutuksiin, Liisa Joronen sanoo.

Taide on alusta lähtien kuulunut SOL-yhtiön ilmeeseen. Vaikka Joroset eivät enää ole aktiivisesti mukana yhtiön pyörittämisessä, he, taidekokoelma ja yhtiö ovat tiiviisti sidoksissa.

– Kun SOL perustettiin, halusimme luoda myönteisen, iloisen ilmapiirin. Työn pitää olla hauskaa. Konttorien seinät ovat täynnä taideteoksia, Liisa Joronen kertoo.

Hänen mukaansa samaa iloa jatkettiin myös työkulttuurissa.

– Periaate on luottaa ihmisiin. Toimihenkilöillä ei ole työaikoja, vaan luotamme siihen, että työt tehdään, vaikka sitten rannalla. Ja kyllä ne tehdäänkin. Kaikki onnistuu, kun vain antaa ihmisten tehdä.

Nyt Joroset sanovat olevansa eläkkeellä myös taiteen hankkimisesta. Periaatteessa.

– Jos vastaan tulee taulu, jota ei voi ohittaa… he nauravat.

Tietäähän sen, miten siinä käy.

– Emme juuri uskalla mennä taidenäyttelyihin, Liisa Joronen nauraa.

Sen sijaan he pitävät sellaisen kohta itse. Heidän kokoelmansa teoksia tulee marraskuussa näytteille Naivistit Iittalassa -talvinäyttelyyn. Jorosilla on käytössään kokonainen huone koosteelle nimeltä Keräiljöiden aarreaitta – helmiä Liisa ja Reijo Jorosen kokoelmasta.

Osan esille tulevista töistä he ovat jo valinneet ja koonneet värikkään ja sokkeloisen kotinsa lastenlastenhuoneeseen. He arvelevat, että Iittalaan lähtee noin 40 teosta.

– Kaikkea hauskaa! Joroset innostuvat.

Joukossa on muun muassa Alpo Jaakolan suuria maalauksia, Kaija-Riitta Iivosen pienoisveistoksia, Anna-Liisa Hakkaraisen huikaisevanvärisiä maalauksia, ärjy susipatsas, hemaiseva naispatsas – Reijo Jorosen ”sihteeri” – ja Kosti Ahosen järeä pöytä.

– Uskaltaakohan Jaakolan Syntiinlankeemuksen viedä? Onko se liikaa? he pohdiskelevat.

Ensimmäinen Jorosten yhdessä hankkima työ oli Alpo Jaakolan suurikokoinen maalaus Sota. He ostivat sen nuorina ja rahattomina pankkilainalla.

– Kuljetimme sen kotiin itse linja-autossa. Tuuli hirveästi, ja koko auton takaosa oli taulua täynnä, Reijo Joronen kuvailee.

Nyt taulu riippuu kunniapaikalla olohuoneessa. Jaakolaa heille on sittemmin kertynyt paljon. Ja nyt alkavat tarinat.

– Jaakolalla oli erinomaisia 1960–1970-lukujen tauluja, mutta hän ei halunnut myydä niitä. Niitä sai käydä katsomassa hänen luonaan Loimaalla, Reijo Joronen kertoo.

– Eräänä päivänä hän soitti ja sanoi, että nyt saatte tulla hakemaan. Ostimme kymmenen teosta, luultavasti hänen parhaansa. Seuraavana yönä hän kuoli. Hän oli aavistanut sen ja signeerannut teokset edellisenä iltana. Ilman nimeä työt olisivat olleet arvottomia.

Muun muassa Syntiinlankeemus on peräisin tältä vierailulta.

Tarinoita riittää. Esimerkiksi Kosti Ahonen saattoi soittaa ja kutsua Joroset ”kahville”, jolloin he arvasivat, että taiteilijalta olivat loppuneet rahat.

– Aina jotain kaappasimme mukaan niiltä vierailuilta.

Ahosen suurin suru oli, että perikunta repisi hänen kuolemansa jälkeen hänen kotinsa, Taidetalon. Koko talo oli yhtä väriä ja veistosta – ja on edelleenkin, sillä Joroset hankkivat sen residenssikäyttöön.

Liisa Joronen kävi Kemissä asti ”lirkuttelemassa” Leea Kaupille, jotta tämä myisi edes muutaman työn. Vierailun tuloksena Jorosten kokoelma karttui kolmella teoksella, jotka ovat nyt esillä heidän keittiössään.

Alice Kairakaan ei halunnut myydä töitään, mutta Jorosiin hän tykästyi, koska molemmissa huusholleissa oli aikoinaan kanarialintuja. Kauppojakin alkoi syntyä.

– Alice lähti joka vuosi Kreetalle, ja aina ennen matkaa hän ilmoitti, että taas olisi jotain myydä. Sitten hän pakkasi 100 000 markkaa mukaansa, lähti matkaan ja tuli taas pirteänä pois.

Vahva kytkös taidemaailmaan on rikastuttanut elämää huimasti, iloitsevat Joroset. Taiteenkeräily on luonut bisnesmaailman vierelle kokonaan toisen elämän.

– Olemme tutustuneet hyvin erikoisiin ihmisiin. On ollut rikkaus uskaltautua askeleen sivuun bisnesmaailmasta.

Teosten hankinnassa pätevät tietyt periaatteet. Ensinnäkin Joroset ovat ostaneet ensisijaisesti elossa olevien taiteilijoiden töitä.

– Kuolleet eivät meidän rahojamme tarvitse. Eikä ole taiteilijaa, jolla ei olisi tarvetta rahalle, Liisa Joronen sanoo.

– Toiseksi ostamme vain sellaisia teoksia, joista molemmat pidämme. Makumme on kehittynyt niin samanlaiseksi, että jos kumpikin valitsee näyttelyssä viisi suosikkia, kolme niistä on samoja, Reijo Joronen jatkaa.

Rahallista arvoa ei pohdita. Tärkeintä on teoksen herättämä tunne. Se ilo.

He ovat ”myrkyttäneet” taiteella jälkikasvunsakin. Lastenlapset ovat eläneet naivistiteosten ympärillä koko elämänsä, sillä heitä tuotiin isovanhemmille ”parkkiin” aiemmin joka sunnuntai. (HäSa)

Keräilijöiden aarreaitta – helmiä Liisa ja Reijo Jorosen kokoelmasta. Naivistien talvinäyttely Iittalan vanhalla puukoululla 11.11.2014–6.1.2015.

Päivän lehti

20.1.2020