Kanta-Häme

Iskelmästä tuli klubikelpoista

Ensin olivat artistit kuten Yölintu, Katri Helena ja Anne Mattila, jotka täyttivät tanssilavat ja saivat suomalaisen kansan liikkumaan.

2000-luvulla iskelmämusiikin maailmassa on alkanut tapahtua kummia. Tänä vuonna ainakin Egotripin Mikki Krause, Negativen Jonne Aaron sekä Jukka Poika ovat liukuneet kuin huomaamatta iskelmän puolelle.

Iskelmästä on tullut uskottavaa, eikä se ole kirosana enää edes rokkareille.

Ovatko musiikin raja-aidat historiaa?

– Iskelmän kanssa flirttailee yksi jos toinenkin nykyartisti, vahvistaa Suisto-klubin perustaja Kristian Schmidt.

Vanhanaikainen luo turvallisuutta

Schmidtin mukaan erityisesti valtavirran artistit turvautuvat iskelmärytmeihin aikana, jolloin levymyynti on hiljentynyt eikä tulevaisuudesta ole ehdotonta varmuutta.

Kun taloustilanne on heikko, yleisö etsii turvaa vanhan nostalgisoinnista, kuten iskelmästä. Artisteille iskelmän tekeminen saattaa olla varman päälle pelaamista. Teoria muistuttaa niin sanottua huulipunaindikaattoria, jossa maailmantalouden kehitys on suoraan verrannollinen huulipunan yleistymiseen katukuvassa – ja punattuja huulia ainakin tanssilavoilla tosiaan näkyy.

Nuorten aikuisten keskuudessa iskelmästä pidetään ainakin kolmella eri tavalla. On lavoilla käyvä kansa, jotka vannovat erityisesti tanssittavan iskelmän nimeen. On retrohittejä sympatisoiva nuorten aikuisten joukko, joiden mielestä aitoa iskelmää on vain ennen 1970-lukua tehdyt kappaleet.

Sitten ovat vielä he, joiden mielestä kaikki, iskelmä mukaan lukien, on ironisoitavissa.

– Suomessa on selvästi nousemassa alakulttuuri, jossa trendien elinkaari lyhenee entisestään ja asiat eivät pysy marginaalissa pitkään. Mitä on mahdollista rikkoa, sitä rikotaan. Näissä piireissä vaikkapa valssi ja räppi ovat ihan helposti yhdistettävissä, Schmidt nauraa.

Tarttuvat iskusävelmät kiinnostavat yli rajojen

Räpin nykyiskelmään vaihtaneen Mariskan Pahat sudet -yhtyeen basistin Luis Herreron mielestä yhtyeen musiikki ei edusta perinteistä iskelmää, vaikka etenkin ensimmäisen levyn rytmi saattaa paikoin siltä kuulostaakin.

– Tiettyjen festivaalien lavat eivät aukea, jos bändi kuulostaa järjestäjien mielestä liian iskelmältä. Me olemme ilmeisesti juuri siinä rajalla.

Vielä 1970-luvulla iskelmä ja suomenkielinen pop olivat vielä kutakuinkin toistensa synonyymejä. Sitten tulivat 80-luvun rokkibändit, joissa ainoa oikea tapa soittaa oli sähköllä ja syntikoilla, mielellään mahdollisimman lujaa.

Hämeenlinnasta kotoisin oleva Herrero allekirjoittaa iskelmägenren avautumisen.

– Iskelmä sallii kaihoisilla mollimelodioilla leikittelyn. Genremäärittelyt ovat aina vähän hankalia, mutta ehkä iskelmämusiikkia voisi luonnehtia slaavilaiseksi, tarttuvaksi, melodiseksi, haikeaksi ja kevyeksi musiikiksi, Herrero linjaa.

Artistille genren vaihtaminen tai niiden sekoittaminen tuo muun muassa myös kaupallista hyötyä. Ainakin Mariskaa fanittavat niin trendikkäät parikymppiset helsinkiläiset kuin eläkeikäiset lavatanssiaktiivitkin.

Herrero kieltää, ettäkö tyylinvaihdossa olisi kyse laskelmoivasta bisnesajattelusta.

– Harva artisti voi kameleontinomaisesti vaihtaa uskottavasti tyylistä toiseen. On tietysti mukavaa, että musiikkimme miellyttää monenlaista yleisöä. (HäSa)