Kanta-Häme

Ismo Alangolla komea keikka Riihimäellä

Vihreään taloon Riihimäellä torstai-iltana pakkautuneet ihmiset voivat onnitella toisiaan, halata ja vielä kerran onnitella.

He kuulivat, näkivät ja kokivat yhden Ismo Alangon noin 37-vuotisen taiteilijauran komeimmista keikoista.

Niin kummallinen on taiteilijan sielu. Kiertue on herättänyt sen henkiin, korkeaan lentoon.

Yksin-kiertueen avauskeikalla Vaasassa maaliskuun puolivälissä Alanko oli jännittynyt. Valmista, saati hiottua biisilistaa ei ollut, ja yleisö poistui hämmentyneenä vanhan elokuvateatteri Ritzin isosta salista. Alanko myönsi, että oli ollut outoa olla lavalla ilman bändin tukea.

Lähes kuukauden kierros maakunnissa on sytyttänyt palon. Nyt yleisö lähti tanssien huhtikuun iltaan.

Keikan avaus on aina Alangolle itselleen äärimmäisen tärkeä. Sähköpiano antaa turvaa ja Vihreässä eli Soivassa talossa mahtavan soundin.

Nyt ei oteta riskiä, vaan Datsun (vm. 2000) lähtee vaivatta käyntiin. Kun avaus uppoaa, onnistuu kaikki, aikamatka alkaa tänään tässä ja nyt.

Seuraavista 25 biisistä monet soivat soolona hienompina kuin koskaan.

Voimissaan on Alangon velhomainen taito yhdistää vanhaa ja uutta, tuttua ja yleisölle oudompaa, yllättää.

Koko kehoa kutkutti käsittämättömän jykevällä kitaralla alkava Unelmia ja valheita (2015): nyt umpihangessa – märässä lumessa – yritän tarpoa turvaan, mutta nää askeleet, raskaat ja lyhyet – ovat kuin kaunista harhaa, ja mä yritän syntyä uudelleen, kevääseen..

Yhdeksännen biisin kohdalla seurasi konsertin kliimaksi, (sellainen pitää aina olla!) saumattomasti edelliseen liittyen: Nuorena syntynyt, joka eksyneeltä näyttävänä Pallokalanakin tunnetaan (1995). Vihreän talon yleisöä helli rallin raivoisin ja samalla kaunein ja intensiivisin versio kenties ikinä. Laulun sanoma tiivistyy profeetallisiin lauseisiin: vittu eletään – vielä kun ehditään

Sekin on juuri tätä päivää, iltaa ja yötä, toisinaan aamuakin.

Konsertin tullessa puoliväliin on sen toinen kriittinen kohta. Silloin nouseva kaari saavuttaa lakipisteensä ja sen on kestettävä ja kestettävä… Alanko ei petä tässäkään: 13. biisi on yhtä kuin lakipiste.

Siirtymät ovat saumattomia. Niitä ei edes huomaa.

Keikan teemana on itsenäisyyden juhlavuoteen vahingossa sopivasti, kansakuntaa syvän laman takaa kurkottava kansallislaulumainen Kun Suomi putos puusta (1990). Se on biisi numero 13.

Ihanan flegmaattisesti vellova laulu menee luihin ja ytimiin, eikä jätä kylmäksi ensimmäistäkään.

Masentunut ameeba on aina yhtä samaistuttava: Et sä voisi rakastaa mua edes vähän tänä yönä

Samaa sydämen rinnasta repivää Suomi putos -sarjaa on Hetki hautausmaalla: siis ota mua kädestä, mennään pois, halataan vielä, kun ehditään… mikä oli vuonna 2013 Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää -kiertueen huipennus. Yksin esitettynä teho on kuitenkin vielä tuhatkertainen.

Juuri tähän väliin ei sovi mikään niin hyvin kuin kalevalainen luomis- tai tuhoamiskertomus Seitsemän päivää (2008), joka yltyy viimeisenä päivänä raivoisaksi:

Seitsemännen koittaessa jumala lepää eikä näe eikä kuule enää lähimmäisiään – silloin joku kantaa autoon, kuskaa suoraan sairaalaan – purnaan: paskamaisuudestaan ystävät siis tunnetaan – kun sä saat mitä tilaat, niin pidä varasi, kumpi, jeesus vaiko piru, muutti veden viiniksi?

Sielun Veljien syövereissä on aina hyvä sukeltaa, mutta mieluiten vain hetki ja palata sitten pintaan: Laulu (1985) on muisto ajasta, jolloin me Ismo Alangon ikäiset olimme 25.

Kun kukkoaurat lentävät länteen todistaa taiteen ja kaiken muunkin (ajattelun) vapauden, sen, että, kukko lentää ja kyyhkynen leijailee: Vaikken mä aina jaksa uskoa ja rakastaa – niin on täällä vielä helvetisti kaunista katseltavaa HÄSA

Tuoreimpia artikkeleita