Kanta-Häme

Jääkausi jatkuu yhä

Kolmatta Salpausselkää ei erota paljaalla silmällä Hämeenlinnan rehevästä luonnosta.

Ahvenistonharju on nimensä mukaisesti harju ja näkötorni komistelee Aulangon vuorella, mutta itse Salpausselkä loistaa poissaolollaan kansallismaisemastakin. Parhaiten Kolmas Salpausselkä erottuisi kartasta, sillä Salpausselät ovat yhtenäisiä reunamoreeneja jotka jatkuvat maastossa satoja kilometrejä samaan suuntaan.

Tieteis- ja tietokirjailija Risto Isomäki tietää, että Kolmas Salpausselkä on täällä. Kun hän huomaa näkötornin juurella kyltin siitä, että olemme paikassa, jossa oli 10 000 vuotta sitten Yoldiameren ranta, ilahtuu mies silminnähden.

– Salpausselät eivät syntyneet mannerjään pysähdyttyä, vaan päinvastoin jo siinä vaiheessa, kun sulaminen oli nopeimmillaan. Vieläkin koulussa käytössä olevat teoriat Suomen reunamuodostumien synnystä perustuvat vanhentuneeseen tietoon. Toivon, että onnistun herättämään keskustelua aiheesta, ympäristöaktivisti sanoo.

Risto Isomäki toivoo, että hänen kirjansa Salpausselkien synty (Into Kustannus 2015) saisi ennen kaikkea nuoret tutkijat tarttumaan unohtuneeseen aiheeseen. Hän ei pääse enää yksin pitemmälle.

– Nyt tarvitaan kairauksia, jotka ovat tavattoman kalliita ja hankalia tehdä. Olen kyllä itse mielelläni mukana tutkimuksessa, mutta yksin en urakasta selviä.

Klassisen teorian mukaan Salpausselät syntyivät, kun maapallon ilmasto viileni rajusti niin sanotun nuoremman dryaskauden alussa noin 12 800 vuotta sitten. Mannerjäätikön sulaminen pysähtyi kahteen otteeseen kahdeksisadaksi vuodeksi. Jäätikön reuna puski jään reunoille soraa ja kiviä korkeiksi valleiksi.

Salpausselkien synnyn aikoihin Itämeri oli makeaveden allas, niin sanottu Baltian jääjärvi, jonka pintaa valtava jääpato piti 30-40 metriä valtameren pintaa korkeammalla. Kun pato petti, laski Itämeren pinta nopeasti ja siitä tuli suolainen Yoldia-meri.

Isomäen mukaan todistusaineisto viittaa siihen, että mannerjäätiköiden sulaminen oli kiivaimmillaan silloin, kun Salpausselät syntyivät.

– Tutkimus on tähän asti lähtenyt liikaa liikkeelle ensimmäisestä ideasta ja pysynyt siinä. En ole koskaan uskonut siihen, että mikään jääpato voisi pitää peräti 1500 vuotta. Ehkä maallikkoudesta on tässä mielessä vain hyötyä. Ihan kokonaan en kyllä voi olla väärässä, Isomäki pohtii.

Jääkausi ei ole vielä loppunut. Maapallolla on yhä kolme mannerjäätikköä Grönlannissa ja Etelämantereella, jotka alkoivat sulaa 2000-luvun alussa.

1980-luvun alusta asti ilmastonmuutosta tutkinut Risto Isomäki sanoo, että Salpausselkien tutkimuksen merkitys korostuu etenkin nyt, kun meillä ei ole tarkkaa tietoa mannerjäätikön sulamisen seurauksista.

Suomen maaperä on Isomäen mielestä oivallinen paikka jääkausitutkimukselle. Jäätikön jäljet ovat täällä melko hyvin säilyneitä ja helposti tutkittavissa.

– Olisi hyvä, jos tietäisimme enemmän siitä, miten mannerjäätiköt sulavat. Näillä näkymin iso osa Grönlannista ja Länsi-Antarktiksesta voi olla sulanut jo 2100-luvulla. Itä-Antarktis on valtavan suuri ja kylmä linnoitus, jonka sulamiseen voi mennä jopa tuhat vuotta, Isomäki sanoo.

Maapallon sää on heitellyt vuosituhansien aikana rajustikin ja merien pinnat ovat vaihdelleet. Välillä Suomikin on ollut paksun jään peitossa ja sitten taas maa paljaana. Jääkausia on ollut monia ja on hyvinkin mahdollista, että edessämme on vielä uusi jääkausi.

Kukaan ei tiedä, koska uusi jääkausi tulee, mutta Risto Isomäen mukaan sitä on turha pelätä.

– Jään sulattaminen on meille helpompaa kuin esi-isillemme. (HäSa)

Päivän lehti

1.4.2020