Kanta-Häme

Jalkapallomies ei ehdi istua kuin pelien ajan

Varikonniemi saa Eero Vuorisen melkein tulistumaan. Hän näyttää vanhoja valokuvia, joista ei Varikonniemeä tunnistaisi nykyiseksi. Siellä on lautataapeleita silmänkantamattomiin. Perhealbumin vanhoissa valokuvissa nuoret pojat juoksevat urheilushortseissaan höyrysahan pihamaalla.

– Olen käynyt viemässä vanhoja valokuvia kaupungille kaksi kertaa, että Varikonniemeen saataisiin infotaulu. Olisihan se ihmisten kiva tietää, mitä siellä on ollut, mutta mitään ei tapahdu, Vuorinen murahtaa, ja suosittelee kaupungin virkamiehille kävelyretkeä alueelle.

Vuorinen itse kasvoi lautataapeleiden keskellä. Perhe eli vaneritehtaan asunnossa monen muun perheen tavoin.

– Se on helkutin tärkeä paikka minulle. Haikeana katselen, kun aluetta ei ole siistitty. Vanhojen poppelien luonakin on ollut sama risukasa jo pari vuotta.

Geenit hukkaan

1930-luvulla Hämeenlinnassa pelattiin innokkaasti pesäpalloa. Vuorinen muistaa hyvin, kuinka HPK voitti pesäpallon Suomen mestaruuden vuonna 1936 vanhalla kentällä. Vuorinen oli katsomossa yhdessä 3000 muun katsojan kanssa.

Vuorinen itse innostui kuitenkin eniten jalkapallosta. Hän pelasi Tarmossa ja myöhemmin HPK:n jalkapallojoukkueen ikämiesjoukkueissa. Kun Vuorisen kaksi omaa poikaa tulivat jalkapalloikään, isä alkoi valmentaa. Omat pojat menestyivät hyvin, eikä Vuorisen valmentamilla joukkueillakaan mennyt huonosti, sillä kaikki neljä juniorijoukkuetta voittivat piirinmestaruudet.

– Junioreiden valmentaminen oli mielenkiintoista. Siihen aikaan ei ollut varusteita juurikaan, ja niillä pärjättiin, mitä oli. Suutari ompeli palloakin moneen kertaan.

Vuorisen mukaan pienistä pojista näkee melko varhain, kenestä tulee pelimies.

– Valmentajan vastuu on opettaa tavoille, pelikentällä ei leikitä vaan harjoitellaan. Itse sanoin aina, että tärkeintä on yrittää. Sitä teroitin myös, ettei kavereita saa moittia.

Edelleen Vuorinen katselee mielellään jalkapalloa. Erityisesti hän seuraa Saksan Bundesliigaa ja suosikkijoukkuettaan Borussia Dortmundia.

– Siellä on hyvä tunnelma. Nautin siitä. Dortmundissa on värikäs valmentaja.

Vuorista vain harmittaa, että kahdeksasta lapsenlapsesta ei kukaan ole pelannut jalkapalloa.

– Siitä olen kyllä vihainen. Perhana vieköön, geenit ovat menneet ihan hukkaan.

Luonto lähellä

Varikonniemen lisäksi tärkeä paikka Vuoriselle on Sairio, jossa hän on perheineen asunut aina 1950-luvulta lähtien. Hän nauttii siitä, että luonto on heti ulko-ovella.

Talvisin Vuorinen on hiihtänyt vielä viime vuosiin saakka. Vaikka suksi ei enää luista, pyörällä pääsee hyvin kulkemaan.

– Anja-vaimon kanssa teemme joka sunnuntai pidemmän pyörälenkin esimerkiksi Katuman tai Lehijärven suuntaan. Ja kun lähden kauppaan, ajan aina rantareitin kautta. Siinä saa hyvän lenkin ja maisemat ovat rakkaita.

Aulangon metsät ja hiihtoreitit ovat myös lähellä sydäntä ja niihin liittyy paljon muistoja.

– Katsos tätä, Vuorinen sanoo, ja kaivaa vanhan lehtiön esiin.

Siellä on nimikirjoituksia vanhoilta suuruuksilta. Esimerkiksi vuonna 1936 järjestettiin Aulangon joutsenlammella pikaluistelun olympiakatsastukset ja tietenkin iEero Vuorinen oli itse niitä katselemassa ja metsästämässä nimikirjoituksia. Hän sai nimikirjoituksen muun muassa Antero Ojalalta, joka antoi Vuoriselle appelsiinin.

– Kaikkea sitä on tullut tehtyä ja nähtyä, Vuorinen hymyilee. (HäSa)

———————————————————

KORJATTU KLO 12.50: Eero Vuorinen ei pikkupoikana juossut vaneritehtaan pihalla vaan höyrysahan. Hän myös valmensi Tarmon jalkapallojunioreita kymmenen vuotta.