Kanta-Häme

Johtaja saa harvoin näppinsä veteen

Vanajavesikeskuksen pääsihteerillä ja keskuksen säätiön asiamiehellä Sanni Manninen Johansenilla on selvästi paljon vesialan suhteita. Kuva tähän juttuun otetaan – tietenkin – Vanajaveden rannassa. Päivä on ollut aurinkoinen, mutta kun astumme ulos, alkaa sataa. Koko kuvauksen ajan sataa, ja yltyy vain.
 
Manninen Johansen muistelee edellisen päivän hurjaa raekuuroa. Ja kas, niskaan kaatuu vielä rakeitakin. Kun kuvaus on valmis ja menemme pois, sade loppuu kuin seinään.
 
Vesi taitaa todella pitää hänestä.
 
Leikki sikseen, mutta yhtä kaikki suhde luontoon on tiivis. Vanajavesikeskusta sen perustamisesta asti vetänyt Manninen Johansen on koko uransa ajan työskennellyt ympäristön puolesta.
 
Hän aloitti puutarha-alan opinahjossa Lepaalla, mutta vaihtoi sen ympäristönsuojelun opintoihin.
 
 
 
Vanajavesikeskuksen aikaansaavuus on yllättänyt johtajan. Kun keskus vuonna 2010 perustettiin, sen varalle oli toki monenlaisia toiveita ja tavoitteita.
 
– Keskus on saavuttanut enemmän kuin alun perin osasin ajatella. Toiminta on ollut paljon monimuotoisempaa ja runsaampaa, hän iloitsee.
 
Hyvä esimerkki on lapsille suunnattu Viestejä Vanajavedeltä -hanke, jossa lapset on viety veden äärelle. Yhteistyötä on tehty Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Arxin ja Operaatio Sammaleisen kanssa.
 
– Nykyään uskon aikaisempaa enemmän esimerkin voimaan. Kun aikoinani tein gradun ympäristövalistuksesta, olin vakuuttunut siitä, että valistaminen riittää. Nyt uskon, että käytännön tekeminen ja kokeminen on tehokkainta, hän pohtii.
 
– Plus hyvät tyypit, kuten Vanajavesikeskuksen tiimissä. He ovat kaiken avain ja ratkaisu, Manninen Johansen kehuu.
 
Voiko luonto siis vieiä pelastua?
 
– Kyllä. Helppoa se ei ole. Jos olisi, se olisi pelastettu ajat sitten. Se on meidän, tämän alueen ihmisten, tehtävä. Asenteet ympäristönsuojelua kohtaan ovat vuosien mittaan muuttuneet arvostavammiksi.
 
 
 
Sanni Manninen Johansen tuli Vanajavesikeskukseen silloisesta Hämeen ympäristökeskuksesta. Sitä ennen hän työskenteli saman alan töissä Helsingissä ja Tanskassa.
 
Näissä pesteissä syntyi alan kirjoja ja raportteja. Ja syntyi myös kokonaan uudenlainen elämä.
Manninen Johansen päätyi Tanskaan aika lailla sattumalta, mutta maa kietaisi hänet pauloihinsa.
 
– Se oli minulle kuin uusi nuoruus. H.C. Anderseneineen ja kuninkaallisineen Tanska on Suomea sadunomaisempi maa. Suomessakin voisi ajatella, ettei kaiken tarvitse olla niin vakavaa ja totista.
 
Hän oppi myös tanskalaisten rakkauden kotoiluun ja yleiseen viihtymiseen.
 
– Heille on tärkeää, että on mukava koti, mukavaa yhdessä… Ja ne merenrannat, keväiset pyökkimetsät, magnoliat… Oivoi! hän nauraa.
 
 
 
Enemmän kuin pieni pala Tanskaa tuli mukana takaisin Suomeen. Sukunimi paljastaa, että matkalta löytyi myös aviomies. Pariskunnalla on kaksi lasta.
 
Suomi valittiin, koska mies halusi oppia kielen. Koska molemmat myös pitävät luonnosta ja siellä liikkumisesta, perhe päätyi äidin lapsuusmaisemiin Lopelle.
 
– Loppi on omin ympäristöni. Siellä voi kuljeskella kumisaappaissa ja vanhassa villapaidassa, ja naapurit ovat entuudestaan tuttuja, hän innostuu.
 
– Keittiön ikkunasta voi nähdä valkohäntäkauriin, ja lenkillä saattaa hätyyttää metson lentoon. Kääntöpuolena ovat tietysti pitkät välimatkat, kuoppaiset tiet ja katuvalottomuus.
 
 
 
“Osaa niveltää perheenäidin roolin, vaativan arkityön ja itsensä kehittämisen esimerkillisellä tavalla”, muotoilee henkilö, joka tuntee Sanni Manninen Johansenin.
 
– No huhhuh. Tuo oli paha. Ylisanoja! kohde toppuuttelee.
 
– Tämä on jatkuvaa tasapainottelua. Työ vie niin paljon aikaa kuin sille antaa.
 
Hänellä on motto, joka suomeksi kuuluu kutakuinkin näin: “Älä ylläpidä sekaannusta, vaan koeta ajatella selkeästi.” Sitä hän koettaa toteuttaa sekä työssä että työstä irtaantumisessa.
 
– Sälää elämästä löytyy ihan määrättömästi.
 
Hän on opetellut keinoja, joilla työ ja vapaa erottuvat, ja työn tulvasta erottuu oleellinen.
 
– On osattava pysähtyä ajattelemaan ja suunnittelemaan, jotta osaa ratkaista, mikä oikeasti on tärkeää lukuisten isojen ja tuhannen pienen asian joukossa. Jos jää lapioimaan, tappaa itsensä työllä, eikä silti saa aikaan tarvittavia tuloksia, hän sanoo.
 
– Johtamisen erikoisammattitutkinnon suorittaminen oli silmät avaava kokemus. Pyrin käymään säännöllisesti koulutuksissa ja lukemaan hyvää kirjallisuutta. Jokainen on kuitenkin itse tärkein työkalunsa. 
 
 
 
Vanajavesikeskuksen tiimissä johtaja on se, joka vähiten näkee itse vettä. Johtaja palaveeraa, laskee, kirjoittaa hakemuksia, katsoo kokonaisuutta. Siis: istuu.
 
Vastapainoksi hän käyttää työn ulkopuolella aikaa liikuntaan. Varsinaisia harrastuksia Manninen Johansen ei heti osaa nimetä.
 
– Aikaisemmin oli koiraharrastus, mutta siihen ei ole riittänyt potkua. Koira ja kissa kyllä löytyvät, ne pitää olla, hän hymyilee.
 
Ja kirjoja, niitäkin pitää olla. Ne irrottavat työajatuksista ja selkeyttävät mieltä ylipäätään.
 
Vaihtoehtojakin pitää olla. Manninen Johansenin mukaan ei ole lukkoon lyötyä, että perhe pysyy ikuisesti Suomessa. Tanska tuntuu toiselta kotimaalta – mutta jokin muukin maa voisi joskus olla koti.
 
– Kysyn asiasta säännöllisin väliajoin mieheltäni, mutta hän sanoo aina, että täällä on hyvä. (HäSa)