Kanta-Häme

Johtavan oppi valmentajille ja vanhemmille

 

Se muistetaan hyvin, kun Vänrikki Koskela on lähdössä Tuntemattomassa sotilaassa konekiväärijoukkueensa kanssa jatkosotaan. Koskela aistii miestensä kokemattomuuden ja lausuu: ”Noin. Taitaa olla tarpeellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennen ollut.”
 
Olen valmentanut kaikkia mahdollisia ikäluokkia jääkiekossa G-junioreista A-junioreihin ja se lisäksi pari kautta sekä Mestistä että SM-liigaa. Siksi minuun pätee, kuten Koskelaankin se, että olen ennen ollut ja taitaa olla tarpeellista vähän selittää.
 
Puhuttelen nyt juniorijääkiekkovalmentajia ja junioripelaajien vanhempia.
 
Nykyaikaa on se, että valmentajat opettavat entistä voimakkaammin pelaajilleen peliä. Juniorit saavat entistä parempaa opetusta joukkue-, viisikko- ja yksilötaktiikasta, mitä tulee pelaamiseen. Tilanne asettaa aivan uusia vaatimuksia lasten ja nuorten valmentajille.
 
 
Kauko-ohjattavia  vai ei
Pelin opettamiseen liittyy monia seikkoja. Eräs niistä on se, miten valmentaja toimii pelin aikana. Olen pannut merkille erään pahan epäkohdan kaikenikäisten valmentajien toiminnassa. Ja tohdin vieläpä mainita, että tämä epäkohta pätee yli kaikkien pallopelirajojen, mutta on turvallista, että yksityiskohtaisemmin puhun vain omasta lajistani jääkiekkoilusta.
 
Valmentajat valmentavat pelitilannetta kaukalon laidalta huutamalla. Aivan kuin lapset ja nuoret olisivat pelaamisen suhteen kauko-ohjattavia yksiköitä.
 
Ylöspäin! Lauo! Syötä! Mies kiinni! Luistele! Ja niin edelleen.
 
Ei näin, tuo on väärin.
 
Jääkiekko on pelaajien peli. Pelaajien täytyy antaa tehdä jäällä omat, itsenäiset ratkaisunsa. Pelaajien pitää saada onnistua ja epäonnistua itse. Itsenäisesti pelaamalla oppimisprosessi on syvempi ja aidompi.
 
Myönnän, että yksittäisestä pelissä voidaan saada aikaan parempia tuloksia ja suorituksia, jos valmentaja karjuu pelin aikana ohjeitaan kitarisat ulkona. Jopa yksittäinen kausi voidaan pärjätä joukkueena paremmin, jos pelaajista tehdään kauko-ohjattavia robotteja. Mutta pitkässä juoksussa huutamalla ei kasvateta maksimaalisella tavalla itseohjautuvia, taitavia pelinlukijoita.
 
Ohjeet – jopa huutamalla – tulee antaa harjoituksissa. Harjoitukset on se paikka, jossa pelaajia opetetaan yksityiskohtaisestikin, mutta pelit ovat tapahtumia, joissa sitä osaamista sitten mitataan. Pelissä sekä pelaajat että valmentajat voivat konkreettisesti nähdä, mitä siihen mennessä on opittu ja missä vielä on puutteita.
 
Ja sen sijaan, että valmentajat huutavat ohjeitaan vaihtoaitiosta jäälle, koutsien pitää panostaa rauhalliseen palautteenantoon pelaajapenkille palaaville urheilijoille. On hyvä voimistaa palautetta usein sillä, että piirtää kiitokset tai korjaukset ja ylipäätään palautteen taktiikkataululle. Valmentava lause tulee aloittaa, että muistatko, kun äsken… tai saatko mieleesi, kun äsken… ja sitten ytimekkäät ohjeet kera piirustuksen taululle.
 
Olen varma, että tuolla kuvaamallani tavalla oppimisprosessin lopputulos on parempi kuin kauko-ohjaavalla huutamisella peleissä toimiminen. Ja tämä kaikki pätee etenkin siihen moderniin jääkiekkoon, jossa ei tyydytä vain rikkomaan vastustajan kuvioita, vaan keskitytään pelin rakentamiseen pelivälineen hallinnalla. Eli nyt puhuttelen etenkin hoopeekoolaista valmentajakuntaa, koska täkäläinen jääkiekko perustuu ajatukseen, että peliväline on vallanväline.
 
 
Vanhempien  katsomokäyttäytyminen
Toinen tähän aihepiiriin läheisesti kuuluva luokka ovat junioripelejä paikan päällä seuraavat vanhemmat tai muut omaiset.
 
Kun valmennan junioripeleissä tai olen junnupeleissä katsomossa otteluja seuraamassa, kakofonia on pelitaktisten ohjeiden suhteen kamala. Taktisten ohjeiden huutoon osallistuvat paitsi valmentajat myös katsomosta muka-valmentavat vanhemmat.
 
Teen selväksi, että tuolloin paletti on kauttaaltaan aivan sekaisin.
 
Joskus mietin hengessäni, että mistähän ne vanhemmat siellä katsomossa tietävät, että milloin pitää huutaa esimerkiksi ohje, pura? Kuulen hyvin usein, että katsomosta vingutaan: Pura! Mitä jos minä valmentajana olenkin antanut pelaajilleni ohjeen, että me emme käytä missään oloissa purkukiekkoja. Vanhemmat eivät ehkä tiedä, että olen linjannut niin, että me emme pura edes sillä uhalla, että häviämme sen takia vuoden tahi kaksi pelejä, mutta pitkässä juoksussa tuo purkamattomuus johtaa siihen, että pelaajat kehittyvät haluamallani tavalla ja sitten myöhemmin alamme jopa voittaa pelejä niin, ettei meille enää kukaan pärjää Suomessa?
 
Etenkin pienet pojat ovat ihan sekaisin jäällä, kun valmentaja on antanut yhdet ohjeet ja isä tai pelikaverin isä huutaa katsomosta toiset ohjeet.
 
Paikallista jääkiekkokulttuuria edistäisi – ja tässä voimme olla edelläkävijöitä jopa valtakunnallisesti –, jos sovitaan, että meillä valmentajat valmentavat ja katsojat vain kannustavat junioripeleissä.
 
Jos pieni kärjistys minulta, johtavalta analyytikolta, sallitaan, niin olen kurillani verrannut tilannetta siihen, että olisin joskus huutanut katsomosta viulistityttärelleni katsomosta kesken konsertin: Soolo! Tai että jousikäden ranne suoraksi!
 
Vastedes toivon, että HPK:n junioripeleissä katsomosta kuuluu vain kannustushuuto: Kerho! Kerho! Kerho!
 
 
 
Post Scriptum. Onnitteluni, numero 9! Siellä se keikkuu katossa paita nimellä Louhi.

Asiasanat