Kanta-Häme

Jukka-Pekka Flander visioi Sibeliuksen Metsän jo lukioikäisenä – hänelle Aulangon metsistä löytyvät taistelutantereet ja metsäkirkko

Jukka-Pekka Flander visioi Sibeliuksen Metsän ensimmäisen kerran jo lukioikäisenä.
Tunnelma elokuussa perustetussa Sibeliuksen Metsässä on Jukka-Pekka Flanderin mielestä suorastaan metsäkirkkomainen. Hän on ylpeä noin sadan hehtaarin alueen rauhoittamisesta luonnonsuojelualueeksi.

Ajattele mäntyihin muodostunutta kilpikaarnaa. Se tarkoittaa, että puut ovat parisataa vuotta vanhoja. Ajattele kuusikymppisiä kuusia ja vihreää metsänpohjaa. Upottava ja pehmeä sammalmatto on sekin pitkän kierron, ehkä 80–100 vuoden tulos.

– Ja miten nopeasti eheä vihermatto onkaan töhrittävissä? ihmettelee sammalpeitettä koskettamaan kyykistynyt ympäristöneuvos Jukka-Pekka Flander.

Metsässä hän hahmottaa oman rajallisuutensa. Aulangollakin hänen on pysähdyttävä monta kertaa asettelemaan sanojaan. Sibeliuksen Metsä on hänelle erityisen rakas.

– Tämä kalliomuodostuma, jolla seisomme, on yli kaksi miljardia vuotta vanha. Jään kulkusuunta viimeisen jääkauden ajalta näkyy edelleen kalliossa.

– Entä missä oltiin Suomessa 1700-luvulla? Suomenlinna oli isompi kaupunki kuin Helsinki, ja Hämeenlinna oli Kustaa III:n ajan asemakaavan mukaisesti rakennettu puusta linnoituskaupungiksi. Puita katsellessa sitä tajuaa, miten paljon enemmän metsä tietää ja on nähnyt kuin itse.

Juhlava hiljentymispaikka

Jukka-Pekka Flander vieraili Aulangolla ensimmäisen kerran keväällä 1965.

Flanderilla on tapana sanoa, että hän on saavuttanut sukukypsyytensä Hämeenlinnassa. Ennen Hämeenlinnaa hän asui useilla paikkakunnilla. Lapsuudestaan hän vietti ison osan isovanhempiensa huomassa Punkaharjulla.

Nyt palaamme Kärmeskalliolle, paikkaan, joka teki häneen vaikutuksen kertalaakista.

Flander on pukeutunut siististi. Yllä on villakangastakki, nahkakengät ja -hansikkaat. On hänellä mukana retkivaatteetkin, mutta koska suuntaamme elokuussa avattuun Sibeliuksen Metsään, ne saavat jäädä autoon. Yllä sopii olla juhlavaa. Sellaiseksi Flander Sibeliuksen Metsän hahmotteli – juhlavaksi hiljentymispaikaksi.

– Ulkoilumajalta siirrytään veneellä Aulangonjärven yli. Sitten noustaan metsään, jossa ei välttämättä täydy kulkea sen enempää. Siinä mielessä Sibeliuksen Metsän luontopolku ei ole ihan perinteinen, hän sanoo.

 

Kärmeskalliolla ilman paitaa

Harva tietää, että Flander visioi Sibeliuksen Metsän jo vuonna 1972, lukiolaispoikana. Hän löysi tuolloin Hämeenlinnan Klassisen Lyseon vuoden 1881 kertomuksesta sattumalta maininnan Sibeliuksesta, joka oli tovereineen lahjoittanut koulun kokoelmiin kaksi Kärmeskalliolta tuotua käärmeenpoikasta.

Kärmeskalliolle kavutessa Flander kertoo tarinansa. Hän oli lukiolaisena yhtä aikaa innostunut löydöstään ja surullinen siitä, miten Hämeenlinna oli Sibeliuksen perintöä kohdellut.

Hän muistaa, miten nuoruudessa hienoimpina huhtikuun päivinä aurinko paistoi niin, että vaikka maassa oli lunta, Kärmeskalliolla saattoi käyskennellä ilman paitaa.

– Ne olivat nuoruuteni parhaita keväitä, luonto sykki elämää. Lämmön ja lumen kontrasti oli valtava. Luulen, ettei sellaisia keväitä enää ilmastonmuutoksen vuoksi tule.

Mieluummin veneellä kuin autolla

Jukka-Pekka Flander uskoo,, että jokaisella on oma metsäkuva.

Sibeliuksen Metsän hän haluasi tarjoavan kävijöilleen elämyksiä ja kokemuksia Sibeliuksen nuoruusmaisemissa. Hän rinnastaa Sibeliuksen Metsässä käynnin konjakin juontiin: koko lasia ei kulauteta kerralla, vaan juoma siemaillaan hiljalleen, nautiskellen.

– Vesitie on elämyksellisin ja kestävin tapa mennä Sibeliuksen Metsään. Monelle kauempaa tulevalle Sibeliuksen ystävälle puhtaan, kirkkaan veden ylittäminen on jo itsessään elämys.

Vesireittiä puoltavat myös ympäristöarvot: auton voi jättää parkkiin jo ulkoilumajalle.

Vaikka idea Sibelius-vieraiden kuljettamisesta vesitse ei vielä ole täysin toteutunut, ensimmäinen askel on otettu. Ulkoilumajalta voi soutaa metsään.

Aulangon näköalatornin suuntaan tähytessään Flander toteaa, että rakkaus aluetta kohtaan on vain syventynyt, kun Aulangonjärven näkymät onnistuttiin pelastamaan.

– Sibeliuksen Metsän luonnonsuojelualue turvaa säveltäjämestarin luontoretkien etapin säilymisen jälkipolville.

Sibeliuksen jalanjäljillä

Flander korostaa Sibeliuksen Metsän autenttisuutta. Siellä kulkiessaan voi todeta, että samoja polkuja on aikanaan kulkenut myös nuori Sibelius.

Tarjolla ovat ne lajit ja luontoelementit, jotka ovat olleet Sibeliuksen teosten innoittajia.

– Sibelius on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen, jonka jalanjäljille tullaan kauempaakin. Hänen mukaansa on nimetty katuja ja Lahdessa Sibelius-talokin. Kansallinen kaupunkipuisto säilyttää Sibeliuksen nuoruudenmaiseman, jossa pisteenä iin päällä on nyt Sibeliuksen Metsä.

Työssään Flander on pystynyt vaikuttamaan kehityksen suuntaan. Ennen kansallisen kaupunkipuiston perustamista Aulangonjärven–Lusikkaniemen maisemiin suunniteltiin ohitustietä ja panssariuraa Parolasta Hätilän harjoitusalueelle. Suunnitelmista onneksi luovuttiin.

– Tähän metsään on kajottu hienovaraisesti, eikä jatkossa kajota senkään vertaa, hän sanoo tyytyväisenä.

Ympäristöministeriön ympäristöneuvoksena Flanderin työnkuva pitää suppeimmillaan sisällään ekologian kaupunkisuunnittelussa. Laajemmin kuvattuna Flander vastaa kaupunkipuistojen ja kansallisten kaupunkipuistojen verkoston kehittämisestä sekä kolmesta Unescon ohjelmasta.

Voisi sanoa, että Flander on luonut oman työnkuvansa. Se on tapahtunut pikkuhiljaa vuodesta 1988 alkaen, jolloin hän siirtyi Metsähallituksesta ympäristöministeriöön.

Kirkkaat tavoitteet

5-vuotias Flander kertoi isoäidilleen aikovansa isona tutkimusmatkailijaksi ja eläinlääkäriksi. Vielä tuolloin Flander ei tuntenut termiä eläintieteilijä, mutta tavoitteet, jotka ovat sittemmin toteutuneet, olivat kirkkaat.

Flander lähti Hämeenlinnasta vuonna 1973 ylioppilaaksi kirjoitettuaan ja varusmiespalveluksen ensimmäisen vaiheen suoritettuaan. Erikoisjoukot kutsuivat Helsingissä, sen jälkeen systemaattismorfologisen eläintieteen opinnot Turussa.

Ekologian lisäksi Flander opiskeli Turussa taidehistoriaa. Myöhemmin hän jatkoi opiskelua Helsingissä muun muassa maatalousmetsätieteellisessä tiedekunnassa sekä nykyisessä Aalto-yliopistossa. Hänen mielestään laaja opintoyhdistelmä on toimiva, etenkin kaupunkipuistojen valmistelutyössä, jossa on tunnettava niin luonnon- ja kulttuuriperintö, arkkitehtuurin historia kuin kaupunkisuunnittelu.

– Tälle pohjalle olen työni rakentanut. Sekä kulttuuri että luonto ovat olleet aina sydäntäni lähellä.

Koli oli tuhoutumassa

Metsässä Jukka-Pekka Flander rauhoittuu. Vaikka hän viettää ison osan vuodesta luonnossa jo työnsä puolesta, metsään on päästävä myös vapaa-ajalla.

Merkittävimpänä kansallisena saavutuksenaan ja samalla vaikeimpana tehtävänään Flander pitää Kolin kansallispuiston valmistelutyötä 1990-luvun alussa. Sibeliuksen neljännen sinfonian maisema oli Flanderin mukaan tuhoutumassa yltiöpäisen matkailurakentamisen vuoksi.

– Koli on monelle suomalaiselle kansallismaisema. Siellä säilyneet ja hoidettavat perinnemaisemat ovat upea näyte ihmisen ja luonnon vuoropuhelusta syntyneestä luonnonkirjosta.

Flander kokee toimivansa eräänlaisena Ahtisaarena hyödyntäjien ja suojelijoiden välillä, rakentaen siltoja ja keskustelua.

Näin hän toimi vaikkapa Valko-Venäjän ja Puolan välillä vuosina 2004–2013, jolloin hän valmisteli maiden välillä sijaitsevan Białowiezan ikimetsän Unescon maailmanperintökohteen uudelleen nimeämisen.

– Kyseessä on sopimuksen historian ensimmäinen onnistunut uudelleen nimeäminen, Flander sanoo tyytyväisenä.

– Olen kuin pastori maailmalla. Aloitan aina puhtaalta pöydältä ja uusien ihmisten parissa.

Hämeenlinna myös taistelutanner

Entä miten korkealle asettuu Sibeliuksen metsä työtehtävien ranking-listauksessa? Korkealle, Flander vakuuttaa. Etenkin henkisesti. Aulangon ja Ilamon metsät ja maisemat ovat olleet hänelle sekä rakas retkeilykohde että taistelutanner.

Flander myöntää, että oli sellainenkin aika, jolloin hänen oli tietoisesti keskityttävä muuhun kuin Hämeenlinnaan.

– En voinut katsoa tänne päinkään. Luontoa raiskattiin ja upeita puutaloja purettiin. Muun muassa Sibeliuksen kouluaikainen kotitalo purettiin 1980-luvulla. Sitä en voinut kerta kaikkiaan ymmärtää.

Nyt Flander kokee onnistuneensa saamaan Hämeenlinnan päättäjät ymmärtämään, että kaupungin arvokkaiden paikkojen suojelu ja hoito ovat pitkän tähtäimen kehittämistä siinä missä rakentaminen vähäarvoisille paikoille.

– Tällä tavoin syntyy kestävämpi, terveellisempi ja vetovoimaisempi kaupunki.

Jokaisella on oma metsäkuva

Jos marraskuiselle metsäretkelle saisi valita sään, se olisi juuri tällainen. Pakkasta on pari astetta ja aurinko paistaa.

Flanderille kurjakaan sää ei tosin ole este metsään menolle. Hän viettää ison osan vuodesta maastossa, vaikka asuukin keskellä Helsinkiä. Kun esittelee päätöksiä vaikkapa kansallisista kaupunkipuistoista, on esittelijän tunnettava jokainen alueen yksityiskohta.

Nuorena Flander liikkui metsässä useimmiten yksin. Vieläkin hänen on päästävä metsään omassa seurassaan.

Hän uskoo, että jokaisella on oma metsäkuva. Jollekin riittää istuskelu, toinen keskittyy lajeihin. Hän itse nauttii sekä koskemattomasta luonnosta, kulttuurisista yksityiskohdista että luonnon kauneudesta.

– Minua vaikkapa puuhun tehty kirjaus erämaassa ei häiritse, vaan ajattelen sen kertovan ihmiselosta metsän armoilla.

Metsässä Flander rauhoittuu ja tuntee verenpaineensa laskevan.

– Rytmi työssä ja elämässä kaiken kaikkiaan on hurja. Koen, että metsässä pääsen aidosti hiljentymään. Ajatus saa lentää rauhassa, ja murheet unohtuvat.

Luonnon ruusuikkunat

Reitin kenties vaikuttavin kohta avautuu silmien edessä Kärmeskallion kupeessa. Täällä juurakot törröttävät pystyssä, lahot kannot ja kaatuneet puut ovat sulassa sovussa pystyssä olevien kanssa. Kuusi, joka kasvaa toisesta kaatuneesta puusta, on muistutus luonnon kiertokulusta.

Yläpuolella kuusikko kurottaa poikkeuksellisen korkealle. Korkeiden kuusten oksisto ja vertikaalinen muoto saavat Flanderin vertaamaan niitä goottilaisen kirkon holveihin. Oksien lomasta siivilöityvä valo taas muistuttaa goottilaisen kirkon ruusuikkunoista.

Tänne tullessaan Flander tuntee astuvansa sisään pyhäkköön. Siksi hän on nimennyt paikan Metsäkirkoksi.

Oksakaan ei rasahda. Metsässä on hiljaista, vaikka keskusta on linnuntietä parin kolmen kilometrin päässä.

– Sibelius korosti sävellyksissään kuusien suhinaa, Flander katkaisee hiljaisuuden.

Flander luottaa nuoriin

Metsäretken lopulla törmäämme Englannista hiljattain takaisin Suomeen muuttaneeseen nuoreen pariskuntaan. He ovat vaikuttuneita Sibeliuksen Metsän kauneudesta ja rauhasta.

Flander taas on vakuuttunut nuorista. Hän luottaa, että nuori ikäpolvi arvostaa metsiä uudella tavalla. Toinen jalka ei ole enää maaseudulla, eikä metsiltä odoteta suoruutta tai säntillisyyttä. Sen sijaan hakeudutaan kaatuneiden puiden ja maatuneiden kantojen kirjomiin metsiin.

– Metsä on Suomen vihreä kulta, ajatteli vanha polvi. Uusi kaupunkilaispolvi näkee urbaanit metsät ennen kaikkea rauhoittumispaikkana, inspiraation lähteenä ja identiteetin perustana – itse asiassa, kuten Jean Sibeliuskin aikanaan. HÄSA

Jukka-Pekka Flander

Ympäristöministeriön ympäristöneuvos.

Sai idean elokuussa avatusta Sibeliuksen Metsästä jo 1970-luvulla.

On myös kansallisten kaupunkipuistojen verkoston takana.

Muutti Hämeenlinnaan koululaisena vuonna 1964.

Voimisteli, urheili ja valmensi Hämeenlinnan Tarmon riveissä.

Vietti ison osan lapsuudestaan Punkaharjulla.

Opiskeli myöhemmin Turussa ja Helsingissä.

Aloitti työuransa bioenergetiikkatutkimuksessa.