Kanta-Häme

Juosten paremmaksi ihmiseksi

Hämeenlinnalaisen Kaija Järven nuorin viidestä tyttärestä syntyi helmikuussa 2011. Kuukautta myöhemmin Järvi päätti, että sohvalta on noustava. Hän lähti kävelylle. Edellisesti lenkistä oli kulunut kymmenen vuotta. Silloin lenkkeily loppui jalkavammaan.

Toukokuussa kävellessä tuntui, että ”veri tulee kasvoista läpi”. Syksyllä Järvi jo juoksi, eikä ole sen jälkeen pysähtynyt, vaikka mies ensimmäisen maratonin jälkeen 2013 totesikin, ettei enää tarvitse juosta yhtä paljon.

– Sanoin, että nythän se vasta alkaa.

Ja Järvi oli oikeassa. Maratonit ovat vaihtuneet ultrajuoksuun.

Ultramatkoissa viehättävät vapaus ja hitaus. Juoksijan ei tarvitse juosta aikaa vastaan vaan välillä voi pysähtyä ihastelemaan maisemia.

– Arjessa on kiire, mutta juostessa nautin siitä, ettei ole aikatavoitetta vaan kaunista luontoa ympärillä. Hitaus ja pituus on se mun juttu.

Raskain matka tähän asti on maaliskuussa Kanarian saarilla juostu vuorijuoksu Trans Gran Canaria – 83 kilometriä.

Korkeuseroa oli 4800 metriä ja välillä pelkkää ylämäkeä piti juosta kaksi tuntia.

– Menin perse edellä puuhun. Näin netissä juoksusta ilmoituksen ja päätin, että tuonne haluan mennä. Enhän minä ollut valmistautunut tuollaisiin korkeuseroihin, mutta olen uhkarohkea ja yllytyshullu.

Irronneista varpaankynsistä ja päkiän vereslihalle hinkkautuneesta ihosta huolimatta jalat kantoivat. Järveltä kului juoksemiseen 17 tuntia ja 22 minuuttia.

Ensi kesän suunnitelmiin kuulunee 125 km Ylläs-Pallas-Hetta. Silloin mukaan lähtee myös 20-vuotias tytär, joka on innostunut myös juoksusta. Tytär aikoo juosta Pallas-Hetta -välin, 55 kilometriä.

Tänään Järvi juoksee neljän kilometrin metsälenkkiä 12 tuntia Lahden lähellä. Hän nauraa, että muut vetävät sillä välin kotona lampaanviulua. Pitkäperjantaihin kuuluu itsensä äärirajoille venyttäminen. Se ultrajuoksussa juuri Järveä kiinnostaakin, kun jaksamisen rajat ovat koko ajan läsnä.

– Kun tajuaa, että pystyn tähän, se on hienoa. Ihmisessä on paljon voimavaroja, joita ei jostain syystä uskalleta käyttää.

Juostessa Järvi käy läpi erilaisia tunteita. Päällimmäisenä on kuitenkin aina ilo, sillä muuten juoksusta ei tule mitään.

– Ihan sama mitä päänuppi kitisee – tää muija juoksee. Se on oman pään kanssa tappelua, mutta pitää saada itseluottamus kuntoon. Epäonnistuminen on pahin pelko, mutta sen ei kannata antaa lannistaa.

Kipu. Se kuuluu pitkän matkan juoksuun. Jalat tuntuvat lyijyltä. Hiertymät ja kipeät varpaankynnet sattuvat.

– Kipuun turtuu. Sitä oppii sietämään, eikä se enää haittaa keskittymistä. Kipu on välttämättömyys ja kaikki tuntevat sitä juostessaan, mutta ei se ole tämän lajin juttu vaan itsensä voittaminen, sillä rajoja ei ole. Itseään ei tarvitse vakuuttaa, kun vain juoksee ja nauttii siitä mitä tekee.

Viiden tyttären äiti sanoo, ettei jaksaisi arkea juoksematta.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hän juoksee kolmesti viikossa. Lenkille hän lähtee lasten nukkumaan menon jälkeen tai aikaisin aamulla, jollei lapsilla ole hoitajaa. Joskus kun aika on kortilla, Järvi juoksee vieressä olevaa peltoa ympäri ja käy välillä tarkistamassa kotona, että kaikki on hyvin.

Mitä, jos Järvi ei pääse juoksemaan?

Viime kesänä rasitusvamman vuoksi hän joutui pitämään viisi viikkoa taukoa juoksemisessa.

– Olin aika rasittava tyyppi. Kun pääsen juoksemaan, olen parempi ihminen. Juoksemisen jälkeen endorfiinit jyllävät pitkään. HÄSA

Päivän lehti

2.4.2020