Kanta-Häme

Kaikilla on oma kuvansa Suomesta ja tässä on niistä yksi – toimittaja innostui 7-vuotiaana vaakunakirjasta ja kiersi kaikki Suomen kunnat

Noin 550 entisen ja nykyisen kunnan kiertämiseen kului viisi vuotta ja yksi päivä. Siinä ajassa Suomen ehtii havaita maantieteellisesti suureksi maaksi, jonka eri kolkista löytyy kuitenkin aina yhteisiä tuttuja ihmisiä ja paikkoja.

Lämpöä vajaat 15 astetta, taivas juuri sen harmaa, että sieltä voi tulla jotain tai olla tulematta.

On tyypillinen suomalainen kesäpäivä Kuhmoisissa, Päijänteen rannalla. Ajan vanhan sinisen farmari-Volvon parkkiin Kuhmoisten satamaan ja suuntaan läheisen ravintolan terassille.

Paikka näyttää suljetulta, mutta terassille myyntikojua rakentava tatuoitu nuorimies vakuuttaa sen olevan auki ja suosittelee lounasta. Sanon tulleeni lasille kuohuvaa, koska halusin kiertää Suomen kaikki kunnat ja olen juuri saapunut viimeiseen.

Mies laskee käsissään olevan kakkosnelosen hitaasti tiskille.

– Anteeksi mitä?

Toistan juhlani syyn.

– Anteeksi, olen vähän hämmentynyt. Tuo on kunnioitettava suoritus. Mistä oikein olet saanut idean, mies ihmettelee.

Olipa kerran kirjasto

Kesällä 1996 meillä oli äitini kanssa tapana hakea perjantaisin kirjastosta kassikaupalla kirjoja ja ostaa valtava säkki irtokarkkeja. Maanantaihin mennessä kirjat oli luettu ja karkit syöty.

Yhdellä näistä käynneistä käsiini sattui isohko kirja, jossa oli siniset muovikannet. Suomen kunnallisvaakunat, sen selässä luki hopeisilla kirjaimilla.

Juhlavannäköinen teos sisälsi kaikki Suomessa painovuoteensa mennessä vahvistetut vaakunat ja herätti seitsemänvuotiaan uteliaisuuden. Ajantaju katosi vaakunoita tutkiessa. Työntekijöiden ystävälliset huomautukset siitä, että kirjasto menisi pian kiinni, sekä äidin kehotukset lähteä kaikuivat kuuroille korville.

Vartti sulkemisajan jälkeen henkilökunta luovutti. Käsikirjaston kirjan saisi poikkeuksellisesti kahdeksi viikoksi lainaan.

Laina uusittiin tunnollisesti pari kertaa kuussa, ja lopulta kirja vietti kotonamme useamman vuoden. Siinä ajassa opin jokaisen kunnanvaakunan ulkoa.

Vaakunat unohtuivat teini-iässä

Idea käydä kaikissa kunnissa lähti halusta nähdä kaikki vaakunat kunnanrajoilla teiden varsilla. Lapsen on paha lähteä reissaamaan, mutta onneksi äiti oli hankkeessa mukana.

Siitä lähtien kesälomamatkat tehtiin monen mutkan kautta. Käydyt kunnat väritettiin karttakirjassa olevaan isoon kuntakarttaan. Välillä tuli karvaita pettymyksiä, kun kaikkia kuntia ei enää ollutkaan olemassa. Se tuntui melkein yhtä pahalta kuin sen kuuleminen, ettei joulupukki ole oikea.

Sitten koitti teini-ikä, lapsuuden rakas harrastus muuttui noloksi. Vaakunakirja palautui kirjastoon ja karttakirja hautautui kirjahyllyyn.

Jälkimmäinen kuitenkin kulki uskollisesti muuttolaatikoiden mukana osoitteesta osoitteeseen, kunnes yhtäkkiä löysin sen kesäkuussa 2013. Vuosituhannen alun kartan 450 kunnasta värittämättä oli enää nelisenkymmentä.

Lapsuuden hölmön idean toteuttaminen kiehtoi, mutta minulle ”kaikki kunnat” tarkoitti kaikkia niitä, joiden vaakunoita olin katsellut. Enkä kuntaliitosten vuoksi voinut edes enää olla varma, missä oli tullut käytyä.

Oli aika aloittaa puhtaalta pöydältä, tällä kertaa vuoden 1960 kartalla, jossa kuntia oli 548. Niiden lisäksi kierros kattoi kymmenen jo ennen tätä lakkautettua ja 12 sen jälkeen syntynyttä kuntaa.

Karttakirjan löytymisestä Kuhmoisiin saapumiseen kului viisi vuotta ja yksi päivä.

Alkuun oli helppo päästä

Meillä kaikilla on omanlainen kuvamme Suomesta.

Se muodostuu sen perusteella, missä eniten liikkuu. Yleensä tähän vaikuttavat oma, puolison ja suvun asuinhistoria.

Minun Suomeni saa piirtämällä karttaan suunnikkaan, jonka kärkipisteet ovat Kristiinankaupunki Pohjanmaalla, Jyväskylä Keski-Suomessa sekä Rovaniemi ja Kolari Lapissa. Sen rajoja määrittelevät vahvasti lapsuudenkodit Pohjanmaan rannikolla, suvun juuret Järviseudulla ja nykyinen kotipaikka Oulu.

Tämä Suomi on hyvin erilainen kuin ikänsä Turussa tai Lappeenrannassa asuneen Suomi.

Tuo alue oli myös helppo saada käytyjen paikkojen listalle. Ensimmäisen kesän aikana kuntia kertyi yli 100, vuoden sisällä jo yli 300. Riitti, kun ajoi kotiseudulle yhtä reittiä ja tuli toista takaisin.

Paikat olivat niin tuttuja, ettei niissä jaksanut viettää hirveästi aikaa. Kunhan kävi kirkonkylällä räpsäisemässä valokuvan todisteeksi itselleen. Olihan niitä samoja teitä tullut ajelluksi ristiin rastiin jo yli 20 vuotta, ensin matkustajana, sitten kuljettajana.

Suomi on kuitenkin niin laaja, että suunnikkaani rajat tulivat vastaan jo loppukesästä 2014, ja vuonna 2015 uusia kuntia löytyi enää yhdeksän. Loppuihin oli lähdettävä ihan varta vasten käymään.

Oulua ei pääse pakoon

Turun saaristossa sijaitsevan majatalon keittiössä istuu mies tuijottamassa television aamuohjelmaa. Hän on kotoisin Ruokolahdelta, Etelä-Karjalasta.

Kun Houtskariin vievän lautan aikataulu on saatu selvitetyksi, on ihan pakko kysyä, tunteeko hän entistä opiskelukaveriani, joka tulee samoilta kulmilta.

– Jaa, senhän täytyy olla naapurin Sepon tytär. On se minun veneessänikin istunut lapsena, mies sanoo kolmen minuutin selvittelyn jälkeen.

Vaikka lääniä riittää, Suomi on tosiasiassa hyvin pieni maa. Sen pienuus käy konkreettisimmin ilmi siitä, miten nopeasti yhteisiä tuttuja ihmisiä tai paikkoja löytyy, vaikka juttelisi tuntemattomalle kaukana kotoa.

Ja jostain kumman syystä Oulua ja oululaisia ei tunnu pääsevän pakoon missään.

Ei edes runsaan 20 kilometrin päässä Kotkasta sijaitsevassa Haapasaaressa, joka oli vielä 1970-luvulla itsenäinen kunta ja nykyisin Suomen vaarallisimman punkkipaikan maineessa. Siellä asuu alle 20 ihmistä, eikä siellä ole yhtään autotietä. Silti rantakallioilta löytyy paluupaattia odottava pariskunta, jonka toinen osapuoli alkaa yhtäkkiä kertoa lapsuusvuosistaan Oulussa.

Suomalainen on ylpeä juuristaan

Lapsuustarinoita kuulee paljon. Suomalaiset ovat ylpeitä juuristaan ja puhuvat niistä mielellään, vaikka aluksi hieman ujosti.

Varsinkin pienempien paikkakuntien kasvateilla on taipumus kertoa olevansa kotoisin lähikaupungistaan, ”kun et sinä siitä minun kotipaikastani varmasti ole kuullutkaan”.

Kun kotipaikan kuitenkin tietää, keskustelukumppanin silmät alkavat loistaa. Ja jos mainitsee käyneensä siellä, saa yleensä vastaansa innostuneen kysymystulvan.

Olen käynyt lukuisia tällaisia keskusteluita. Kukaan ei tosin vielä ole innostunut niistä niin paljon kuin eräässä Jyväskylän juottolassa tapaamani mies.

– Tämä on maailman siistein tyyppi. Se tietää, missä Tuusniemi on, mies kailotti ihan jokaiselle vastaantulijalle samalla, kun kustansi koko loppuillan juomani.

Se lieneekin ainut kerta, kun tästä kuntahurahduksesta on ollut jotain rahassa mitattavaa hyötyä.

Paikallisia herkkuja, arkkitehtuuria ja laulun sanoja

Vierailut kunnissa eivät koskaan ole noudattaneet samaa kaavaa. Kestoltaankin ne ovat voineet olla parista minuutista pariin päivään.

Matkan varrelle mahtuu niin iltapäivä Ankkapurhan koskella Anjalassa kuin noutokahvin nappaaminen ristijärveläisestä kahvilasta, piilotettujen funkisarkkitehtuurin aarteiden etsimistä ympäri Itä-Suomea ja erikoisia ruokatuttavuuksia, kuten haukiburgeri Hirvensalmella.

Eikä pidä unohtaa pohjoiskarjalaisessa Rääkkylässä järjestettyä Kihaus folkia, josta alkanut sattumien ketju antoi kipinän kansantanssiin tai Turussa järjestettyjä häitä, jotka päättyivät pulahdukseen Aurajoessa.

Joskus paremman tekemisen puutteessa olen vieraillut laulujen sanoista tutuissa paikoissa. Näin toimin esimerkiksi Joensuussa, jossa lampsin paikallisen Ukkosmaine-yhtyeen sanoitusten innoittamana Niinivaarantietä paikalliselle ostoskeskukselle, jonka edessä laulun kertoja kohtasi suuren rakkauden.

Suuri rakkaus jäi kohtaamatta. Sen sijaan löysin paikallisesta Kolumbus-baarista Martin, joka avasi keskustelun pohtimalla kaverinsa hiljattain ostaman Dodgen bensankulutusta. Mies huomasi hyvin nopeasti, etten ole paikallisia, joten kerroin mikä minut toi iloiseen itään.

– Kai sinä sitten kirjoitat tästä johonkin, kun kerran olet toimittaja, Martti kysyi.

– Mistä sinä sen tiesit, kysyin hämmentyneenä.

– Ei kukaan muu keksi tehdä mitään noin hullua.

Kiertäjiä on muitakin

Tavallaan Martti oli oikeilla jäljillä, sillä pari vuotta sitten uutisoitiin Ylen pitkäaikaisen toimittajan, Matti Mannilan, kiertäneen kaikki Suomen kunnat käyttäen apunaan vuoden 1984 karttaa.

Kuntakiertäjiä on muitakin. Erään oululaismiehen kotisivuilta käy ilmi, että tämä onnistui kuvaamaan kaikkien kuntien rajakilvet vuonna 2003. Verkosta löytyy myös toinen blogi, jonka ylläpitäjä oli kuvannut kaikkien vuoden 2007 kuntien rajakilvet sekä yli 500 entistä ja nykyistä kunnantaloa.

Aiemmin tässä tarinassa tavattu ruokolahtelaismies kertoi kaveristaan, joka halusi kuvata kaikki Suomen kirkot ja oli lähellä saavuttaa tavoitteensa. Meitä on siis muitakin.

Kauneus oli kahden katsojan silmässä

Mitä harvempaan käymättömät kolkat Suomessa ovat käyneet, sitä kunnioittavammin keskustelukumppanit ovat asiaan suhtautuneet. Monella heistä on juolahtanut mieleen sama kysymys:

– Mikä on Suomen kaunein paikka?

Tämän kysymyksen esittää myös nainen Houtskarin ja Iniön välisellä lauttamatkalla.

Suomi on niin monella tavalla kaunis, että siihen on lähes mahdoton vastata. Tunturi-Lappi on häikäisevä, samoin Kolilta yli Pielisen avautuva maisema. Auringonlasku ei ole missään samanlainen kuin kesäiltana Vaasassa, Kökarin rantakalliot Ahvenanmaalla ovat upea paikka patikkaretkelle. Jos taas pitäisi valita maisema, jossa mieluiten asuisin, se löytyy Rengon entisestä kuntakeskuksesta Hämeenlinnan kupeesta.

Silti sanon joka kerta, että kaunein paikka on Kiihtelysvaara Pohjois-Karjalassa. Ei siellä ole mitään ihmeellistä, vain metsäisiä, mäkisiä ja mutkaisia teitä, järviä, vaaroja ja kesäisin niin vehreää, että kauneus saa kyyneleet silmiin.

Vastaukseni saa naisen seurassa olevan miehen huudahtamaan, sillä hän on asunut Kiihtelysvaarassa kymmenen vuotta ennen kuin muutti Ouluun, minne muuallekaan. Mies alkaa luetella omia lempipaikkojaan, ja alamme etsiä niitä kartalta.

Yhtäkkiä tajuamme, että hän neuvoo minua juuri sille tienpätkälle, joka toi Kiihtelysvaaralle ykköspaikan.

– Miten tämä edes on mahdollista, mies kysyy.

Matka oli lähellä katketa

Suurin osa Suomen kunnista, varsinkin entisistä, on hyvin samanlaisia paikkoja. Niissä on kylänraitti, muutama liikerakennus, joista puolet on tyhjillään, ja kirkko. Siinä kaikki. En varmasti erottaisi Kurua Kälviästä, jos joku käskisi tunnistaa ne kuvista.

Ja Suomen tiet ovat surkeassa kunnossa. Päällystevaurioista kertovia kylttejä tuli vastaan niin paljon, että ihmettelen, miten ne riittävät.

Niitä taajamia ja teitä olen kiertänyt kymmeniätuhansia kilometrejä polttaen tuhansien eurojen edestä bensiiniä Volvon sylintereissä. Kertaakaan ei ole tullut mieleen jättää matkaa kesken, ennen kuin viimeinenkin kolkka on kierretty.

Kerran matka oli kuitenkin vähällä katketa pyytämättä. Oli marraskuu 2013 ja mittarissa 248 kuntaa.

Olin yliarvioinut jaksamiseni ja lähtenyt yötä vasten pujottelemaan Turusta Pohjanmaalle ties kuinka monen mutkan kautta. Kaksi kilometriä ennen määränpäätä hätkähdin hereille ja tajusin olevani väärällä kaistalla. Parinsadan metrin päässä vastaantulevan kuorma-auton kuljettaja oli herättänyt minut räpsyttelemällä pitkiä valoja.

Sen jälkeen en ole ajanut väsyneenä.

Oppitunti kotimaahan

Suomen kiertäminen antaa kenties parhaimman mahdollisen oppitunnin kotimaasta. Siksi aion tehdä kierroksen ainakin vielä kerran. Tällä kertaa olennaisinta ei ole käydä joka kunnassa vaan nähdä muutos.

Se Suomi, jota kiersin viimeiset viisi vuotta, ei ole enää samanlainen kuin se, jota kiersin 1990-luvulla.

Kun matkanteko alkoi väsyttää, katsottiin karttakirjasta seuraava taajama. Sieltä sai polttoainetta, saattoi pitää vessatauon ja hyvällä tuurilla löysi vitriinin viimeisen nahistuneen sämpylän. Taajamissa oli kauppoja, joissain jopa kouluja.

Majoitus katsottiin paikan päällä, kun löytyi sopiva.

Moni pienempi paikka on nykyisin kovin surullinen. Hiljenneen kylänraitin läpi ajaessa ei aina edes tajua löytäneensä kuntakeskusta ennen kuin huomaa myöhemmin karttaa katsoessaan todellakin ajaneensa sen läpi.

Huoltoaseman on korvannut kaupan pihassa oleva kylmäasema, jos kauppa ei ole vielä lopettanut. Kahvi- ja vessatauoille otollisia paikkoja on nykyisin paljon harvemmassa, pikkuteiden varsilla ei välttämättä enää ollenkaan. Persoonalliset taukopaikat ovat jääneet isojen ketjujen jalkoihin. Niiden toimipaikoissa on helppo pysähtyä, koska tietää, mitä sieltä saa ja mihin hintaan.

Majoituskin varataan etukäteen netissä, ettei vain jää ilman. Seikkailun tuntu puuttuu.

Miltä huomisen Suomi näyttää?

Muutoksen huomaisi vielä selvemmin, jos olisin syntynyt kymmenen vuotta aiemmin ja aloittanut kiertelyn jo 1980-luvulla. Se iski tajuntaan eräässä pienessä savolaiskylässä, josta löysin jälleen yhden tyhjän pankkikonttorin. Muista poiketen tämä ei ollut kovin paljon minua vanhempi.

– Kahdeksankymmentäluvulla kylissä oli vielä toivoa. Aika pian sen jälkeen se katosi, kommentoi helsinkiläismies Kökarin satamassa Ahvenanmaalla.

Suomessa on paljon kyliä ja entisiä kuntakeskuksia, joiden viimeinenkin Toivo nousi bussiin hyvissä ajoin ennen vuoron lakkauttamista.

Mitä niistä on jäljellä 2030-luvulla, ja kuinka paljon niitä on lisää?

Se selviää vain kiertämällä. Voi olla, että sillä matkalla auto hoitaa ajamisen itse ja voin keskittyä entistä enemmän maisemien katseluun.

Jos kohteeseen vielä kulkee tie.

Päivän lehti

28.11.2020

Fingerpori

comic