Kanta-Häme

Kaisa Lampinen ei osaa sanoa nukeille ei

 

Kaisa Lampisen koti Lintumäessä on kuin nukkeja ja posliiniesineitä esittelevä kotimuseo. Olohuoneessa on lasikaapeissa satoja posliiniesineitä ja siellä täällä harkituissa asetelmissa nukkeja.
 
Keittiössä istuu Lampisen mies Pentti pienten posliiniesineiden ympäröimänä. Hän nauraa, että joskus on jouduttu syömään viikko pussikatkarapukeittoa, kun vaimo on vähän innostunut.
 
Niin kävi kerran, kun eräs tuttu antiikkikauppias sai käsiinsä vanhan nuken. Hän muisti, että Kaisa Lampinen on innokas nukkeharrastaja. Antiikkikauppias tuli Lampisten ovelle, eikä Kaisa Lampinen raaskinut jättää arvokasta nukkea ostamatta. Nyt silloiset 800 markkaa maksanut Pariisitar komeilee alakerran nukkehyllyn ylimmällä hyllyllä ja katselee haikeana ympärilleen. 
 
– Hän on hyvin leidimäinen.
 
Nukkekoti vielä puuttuu
Lampinen on aina rakastanut nukkeja. Lapsena hänellä oli yksi nukke. Mutta niin intohimoinen kuin Lampinen onkin nukkiensa suhteen, tytärtä nuket eivät kiinnostaneet yhtään.
 
– Hän ei leikkinyt koskaan nukeilla. Voitko kuvitella?
 
Sen sijaan äiti on täyttänyt kodin nukeilla. 
 
Nukkeja Lampisilla on kolmessa kerroksessa. Niitä on satoja, ellei tuhansia, eikä niitä ole koskaan laskettu. Yläkerrassa on myös mallinukkeja, muun muassa Henkka, Marianne ja Harri ja Otto-aikamiespoika. Hyllyjä koristavat myös pellenuket ja harlekiinit.
 
Nukkekotiinkin on jo tavarat ja nuket hommattuna, mutta nukkekoti vielä puuttuu. 
 
Niin rakastettavia
Nukkeja on hankittu niin antiikkikaupoista kuin huutokaupoistakin. Kirpputoreilla Lampisen silmä on niin tarkka, että hän huomaa heti, jos jossain on nukkeja. Eivätkä nuket jää koskaan ostamatta. 
 
– Kyllä se on miehen kanssa välillä ollut kädenvääntöä. Vähän se on sellainen jarru, mutta hyvä niin. 
 
Kaisa Lampinen ompelee nukeille vaatteet ja pukee ne aina uudelleen. 
 
– Nuken ilmeestä näkee, kuka hän on. 
 
Hän myös tekee itse nukkeja ja tarvittaessa paikkailee ja korjailee vanhoja. Esimerkiksi Helsingistä saa nukketohtorilta varaosia. 
 
– Tällekin roskalaatikosta pelastetulle nukelle sain uuden silmän nukketohtorilta. Eikö tämä olekin hirveän rakastettava, Lampinen sanoo, ja katsoo hellästi sylissä olevaa vanhaa nukkea. 
 
Ja kaikille nukeille Lampinen keksii elämäntarinan ja nimen. Tosin vuosien varrella nukkeja on kerääntynyt niin huima määrä, ettei Lampinen enää kaikkien nimiä muista. 
 
Kun Kaisa Lampinen saa nukelle vaatteet ommeltua ja puettua sen, sekä ideoitua nimen ja elämäntarinan, nukke pääsee omalle paikalleen. Esimerkiksi alakerran hyllyllä on merimieshenkisesti puettu pikku-Lilli. Se on papin tyttären lapsi. Papilla oli viisi tytärtä, joista yksi, Lyyti, oli hunsvotti. Lyyti sekosi pappilan renkiin ja niin syntyi pieni tytär, Lilli.
 
Välillä harrastaja järjestelee nukkeja uudelleen. Hänen tulee myös katseltua nukkejaan, sillä pölyjen pyyhkimistä niissä riittää. 
 
– Ne on vain niin ihania, mun lapsia, kun en oikeita saanut kuin yhden. 
 
Lapsenlapset nukkeina
Innokas nukkeharrastaja ei osaa nimetä rakkainta nukkeaan, sillä ”eihän sellaista voi tehdä, muut nuket tulisivat mustasukkaiseksi.” Hän on kuitenkin tehnyt itse nukkeja ja muun muassa tyttärenpojat komeilevat hyllyllä. Toinen on golffari Aki Heikkilä ja toinen skeittaaja, Juho Heikkilä.
 
Aivan kuin pojat oikeassakin elämässä. 
 
– Nämä ovat tärkeitä, Lampinen sanoo, ja nappaa pojat kainaloonsa. 
 
Sitäkin Lampinen on jo ajatellut, mitä nukeille tapahtuu, kun hänestä aika jättää. 
 
– Perkele, niitä ei ainakaan roskiin viedä. Tytär on luvannut ottaa ne nuket, jotka olen itse tehnyt. (HäSa)

Päivän lehti

2.4.2020