fbpx
Kanta-Häme

Kammoatko marjametsään menemistä? Näistä vinkeistä voit jopa innostua tai ainakin saada helpotusta

Marjastusta ei tarvitse rakastaa voidakseen nauttia siitä.
Näitä on parin kuukauden päästä taas mökin tai kodin lähimetsästä poimittavissa. Kuva: Juhani Salo
Näitä on taas mökin tai kodin lähimetsästä poimittavissa. Kuva: Juhani Salo

On se aikamoinen pakkaus, antosyaaneineen, flavonoideineen. Toki sen tiesi vanha kansa jo vuosituhansia ennen superfoodin aikaa.

Joka kesä kuulen jonkun sanovan: inhoan marjastamista. Raskasta ja hikistä hommaa, hyttyset syö ja maailma vihaa.

Itse en sitä toki tulenpalavasti lemmi, mutta pakastamalla rakastan. Joka suvi roikun riitissä kiinni, viimeisessä keräilykulttuurin rippeessä.

Ei nolota tunnustaa, että hyvän marjasaaliin jälkeen koen lapsenomaista sankaruutta. Sieltä se juontaa, lapsuudesta.

Marjastusinhossa on samaa kuin liikunta-antipatiassa: kun lapsena pakotettiin. Itselläni oli onni saada olla äitimuorin mukana marjareissuilla. Tai ei hän silloin mikään muori ollut, vaan nuori, 7-lapsisen perheen huoltaja. Jälkikasvu osallistui itsestäänselvästi marjatalkoisiin.

Pienimmän marjaämpäri karttui kummasti aina silloinkin, kun hän ei itse pikku keruuastiaansa kipannut – äidin pelisilmä oli lyömätön. Aina saivat kehuja “puhtaimmat ja parraat marjat”, ja miten paljon niitä olikaan! Siinä pakon tunne kaikkosi.

Juttu jatkuu aina kuvien jälkeen:

Siinä sitä, suloista suomalaista – hämeenlinnalaista – mustikkametsää. Kuva: Veli-Matti Virtanen

Eksymisen pelko on liki turha. Suomessa on yli 130 000 kilometriä metsäteitä, ja Etelä-Suomessa keskimääräinen etäisyys lähimmälle on 200–300 metriä.

Nykymarjastaja ottaa mukaan täyteen ladatun älykännykän ja vara-akun. Karttasovellukset kertovat kyllä, missä mennään. Jos arveluttaa, kannattaa lähteä maastoon vain auringonpaisteella, niin suunta pysyy paremmin.

Metsässä kannattaa ottaa isoja ja näkyviä kiintopisteitä. Liian pitkää katse alhaalla kykkimistä on hyvä välttää. Mainio kiintopiste on kirkkaanvärinen keruuämpäri, jonka voi siirtää kannonnokalta toiselle.

 

Raskain osa marjastusta on saaliin puhdistaminen. Helpottaa, jos poimii marjat perinteisellä viisipiikkisellä, käsin.

Poimurilla roskia tulee enemmän. Mutta jos hyttysiä (äitini sanoin “kavereita”) on hurjasti, on mukavampi saada poiminta hoideltua poimurilla nopsemmin, ja putsata marjat vaikkapa kotipihassa.

Poimureita on myös leveitä ja varrellisia, tehomarjastukseen. Kotitarvekerääjälle ketterämpi on kapea, kevyt muovipoimuri. Vanhan hyvän ajan metallisia Matti & Maija -poimureita saa kirppareilta. Ne ovat raskaampia, mutta suorat piikit eivät tartu niin helposti kiinni, ja roikkuva sisäläppä estää oivasti marjojen valumisen.

Poimurin käyttö sujuu, kun isoa keruuastiaa ei raahaa mukanaan. Toisella kädellä voi ohjata varpuja ja “ruokkia” poimuria.

Käsissä voi pitää vaikkapa näppylähanskoja. Sormet pysyvät puhtaina, eivätkä ötökät pääse tekemään näppylöitä.

Verrattomat apuvälineet marjametsään: raksamiehen polvisuojat ja hirvikärpäshuppu, joka käy myös hyttysiä vastaan. Kuva: Veli-Matti Virtanen

Iniseviltä siivekkäiltä saa työrauhaa, kun päätä ja korvia suojaa huppari tai jopa pipo. Hirvikärpäshuppu sopii myös keskikesään.

Raksamiehille tarkoitetuista kevyistä polvisuojistakin on iloa. Antoisalla mättäällä polviasento säästää mukavasti selkää.

Helposti tulee mieleen, että vanhat farkuthan ovat hyvät mustikkaan. Ei niin väliä, kun värjääntyvät. Virhe. Kiristäminen ja liikerajoitteisuus ovat taatut.

Tänäkin kesänä kuulee, kuinka metsiin jää marjoja “hukkaan”. Kyllä luonto omansa kuluttaa.

Velvollisuuden tunteen tilalle ilo! Marjastuksen paradokseja on, että täysi sanko painaa metsästä kannettaessa vähemmän kuin tyhjä.

Menot