Kanta-Häme

Kanadalaisohjaaja löysi Suomesta hymyttömän cheerleader-joukkueen

Luottamus.Ilman sitä cheerleadingissa juuri mikään ei onnistu. Kun yksi joukkueesta heitetään ilmaan, hän ei voi muuta kuin luottaa siihen, että toiset hoitavat hommansa ja ottavat kiinni.

Ilman suurta luottamusta ei olisi syntynyt myöskään dokumenttielokuvaa Cheer up, joka kertoo kolmesta rovaniemeläisestä cheerleadingin harrastajasta. Tai oikeastaan elokuva kertoo kolmesta tavallisesta tytöstä, joista jokainen kipuilee nuoren elämänsä eräässä käännekohdassa.

Elokuva seuraa päähenkilöitään häkellyttävän läheltä. Kameralle avataan tunteita ja tilanteita, joita ei välttämättä jaeta edes parhaan ystävän kanssa.

– Luotimme ohjaajaan. Hän uskalsi puhua ja kysyä niin suoraan, että siitä syntyi vastavuoroisuus. Tuli tunne, että hän on ihminen, joka pitää sanansa, Patricia Fisk sanoo.

Cheer up -elokuvaa on esitetty jo useilla festivaaleilla eri puolilla maailmaa. Suomen elokuvateattereissa se sai ensi-iltansa perjantaina.

Fiskille ja muille dokumentin päähenkilöille elokuvaprojekti oli vuosien pituinen hyppy tuntemattomaan. Kun kanadalainen ohjaaja Christy Garland syksyllä 2011 ilmaantui Rovaniemelle, kaikki kuvittelivat, että elokuva kertoo vain kummallisesta cheerleader-joukkueesta, joka harrastaa periamerikkalaista lajia niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Suomen Lapissa.

Vasta vähitellen kävi ilmi, että elokuvantekijöitä kiinnostikin ennen muuta se, mitä joukkueen jäsenten elämässä tapahtui. Joukkueen valmentajan Miia Norvapalon lisäksi kamera ryhtyi seuraamaan 
Aino Seliniä ja Patricia Fiskiä.

Materiaalia kuvattiin neljän vuoden aikana yhteensä kymmeniä tunteja. Vasta viime helmikuussa päähenkilöt näkivät, mihin olivat ryhtyneet. Valmis elokuva näytettiin heille silloin ensi kertaa. 

– Se oli melkoista tunnemyrskyä. Itkua ja naurua yhtä aikaa, Norvapalo kuvailee.

Ohjaaja Christy Garland sattui tapaamaan kanadalaisen cheerleader-valmentajan, joka oli käynyt kouluttamassa rovaniemeläisjoukkuetta. 

Valmentaja kertoi Garlandille, että hänen suurimpia haasteitaan oli saada joukkue hymyilemään. Tämä herätti Garlandin kiinnostuksen: minkälainen on cheerleader-joukkue, joka ei hymyile?

Elokuvassa se selviää. Siinä nähdään joukkue, joka tekee töitä olan takaa mutta otsa rypyssä. Valmentaja Miia Norvapalo yrittää puskea henkeä joukkoihinsa, mutta tekemisen ilo ei löydy käskyttämällä.

Norvapalo lähtee opintomatkalle cheerleadingin synnyinseudulle Texasiin. Siellä hän imee itseensä amerikkalaista voitontahtoa, mutta sekään ei pure kotona Rovaniemellä. Norvapalolle cheerleading on elämää suurempaa, ja nyt elämä tuntuu olevan solmussa.

Teini-ikäisille Aino Selinille ja Patricia Fiskille joukkueen huono menestys on murheista pienimpiä. Molemmat hapuilevat ihmissuhteissaan ja yrittävät löytää oman paikkansa maailmassa. Välillä Selin jättää cheerleadingin, mutta palaa myöhemmin takaisin joukkueeseen.

Sitten Miia Norvapalon elämässä tapahtuu suuri käänne, joka ei voi olla vaikuttamatta myös joukkueeseen. Voittaminen ei enää olekaan niin tärkeää.

Katsoja liikuttuu elokuvan vilpittömyydestä ja vaikuttuu nuorten päähenkilöiden rohkeudesta. He käyvät läpi vaikeita ja nolojakin asioita eivätkä piilottele omaa epävarmuuttaan. Elokuvassa ei ole mitään näyteltyä tai teeskenneltyä.

Miia Norvapalo sanoo, että elokuvan avoimuus johtuu sen ohjaajasta Christy Garlandista. Hän kävi pitkiä keskusteluja tyttöjen kanssa ja oli koko ajan selvillä siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu.

Ohjaaja myös sai heidät aina vakuuttumaan siitä, että elokuvassa kannatti olla mukana.

– Christy muistutti, että jokainen katsoja samastuu vähän eri tavalla meidän tarinoihin. Että tarinoista voi olla apua joillekin, jotka käyvät läpi samoja juttuja. Se sai ajattelemaan, että vaikka omien asioiden puiminen on rankkaa, se on myös kaiken arvoista.

Ohjaajan rohkaisusta huolimatta elokuvan ensimmäinen yleisöesitys viime toukokuussa oli päähenkilöille jännittävä. Jännitystä ei lieventänyt se, että ensi-iltaa vietettiin Torontossa Hot Docs -filmifestivaaleilla. Kanadalais-suomalainen tuotanto sai siellä kiittäviä arvosteluita ja niiden myötä paljon mediahuomiota. Elokuvan päähenkilöitä haastateltiin lehtiin, radioon ja televisioon.

Ensi-iltayleisön reaktiot olivat helpottavia. Yleisö eli mukana elokuvassa. Esityksen jälkeen monet tulivat liikuttuneena kättelemään ja halaamaan.

– Onhan se mahtava tunne, kun aivan vieraat ihmiset tulevat vilpittömästi onnittelemaan. Ja se tapahtuu jossain Kanadassa, Norvapalo huokaa.

Kun elokuvan tekeminen alkoi, Patricia Fisk oli vasta 14-vuotias ja Aino Selin häntä vuoden vanhempi. Miia Norvapalo oli 28-vuotias sinkku, joka omistautui työlleen, lemmikkieläimilleen ja cheerleadingille. Jokaisella oli elämässään solmuja, joita elokuvantekoprosessi auttoi avaamaan.

– Se oli kuin terapiaa. En ehkä olisi puhunut vaikeimmista asioista kenellekään, elleivät dokumentin tekijät olisi kannustaneet, että tässä on nyt tilaisuus puhua, Patricia Fisk sanoo.

Omien kipukohtiensa kohtaaminen valkokankaalla ei silti ole helppoa. Miia Norvapaloa loukkasi syvästi, kun elokuva esitettiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla ja siellä yleisö nauroi tilanteelle, joka oli hänen kannaltaan dramaattinen. Tämän jälkeen Norvapalo ei ole enää halunnut osallistua elokuvan yleisönäytöksiin.

Myös Patricia Fiskiä ja Aino Seliniä hiukan pelottaa, millaista palautetta elokuvasta tulee kotimaassa.

– Toivottavasti ihmiset eivät ole ilkeitä.

Miia Norvapalon mieleen ovat jääneet erään vanhemman herran kannustavat sanat: ”Never stop coaching!”

Norvapalo on noudattanut herran neuvoa. Hän valmentaa edelleen Arctic Cheer All-Star -seuran jäseniä Rovaniemellä. Cheerleading on hänelle yhä intohimo numero yksi. Norvapalo sanoo kuitenkin olevansa nyt aivan toisenlainen valmentaja kuin elokuvassa.

– Siihen aikaan olin ärtynyt ja turhautunut ja huusin treeneissä pää punaisena. Ehkä se oli keino purkaa omaa pahaa oloa. Nyt osaan ottaa rennommin ja asettaa asiat mittasuhteisiin. En ole täydellinen, mutta kehityn koko ajan.

Fisk ja Selin eivät enää harrasta cheerleadingia aktiivisesti. Fisk asuu yhä Rovaniemellä ja käy silloin tällöin harjoituksissa. Hän on valmistunut tarjoilijaksi ammattilukiosta ja on juuri saanut työpaikan. Selin opiskelee draamaa Helsingin evankelisessa opistossa ja aikoo pyrkiä teatterikouluun ensi keväänä.

Molemmille cheerleading on ollut korvaamaton kiintopiste nuoruuden levottomina vuosina. Joukkue on ollut kuin toinen perhe.

– Ydinporukka joukkueessa pysyi pitkään samana ja se oli joskus ainoa pysyvä asia elämässä. Se oli tuki ja turva, Patricia Fisk sanoo.

Aino Selin kuvaa joukkuetta yhteisöksi, johon jokainen sai tulla omana itsenään. Se oli vapauttavaa, sillä omana itsenään oleminen ei ollut teini-iässä itsestään selvää.

– Luottamus porukan kesken oli ihan mahtavaa. Siitä sai hirveän hyviä fiiliksiä, kun yhdessä uskallettiin ja onnistuttiin, hän muistelee.