Kanta-Häme

Käsityö on sadan vuoden juttu

Pehmeää, sileää, pörröistä, värikästä, paljon.

Kaiken maailman kankaat ovat ympäröineet hattulalaista Saila Karpiolaa kotona ja työhuoneella jo kauan. Niistä on syntynyt ja syntyy kiivaalla tahdilla muun muassa tyynyjä, laukkuja ja huiveja.

Uusinta on toiminimi. Hämeen Sanomien toimittajana ja Sunnuntaisivujen tuottajana työskentelevällä Karpiolalla on nyt virallisesti toinen elämä käsityöläisenä: tänä keväänä päivänvalon näki Hurina design.

– Toiminimi on vain yksi askel eteenpäin. Olen jo kolme vuotta kiertänyt Kanta-Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla myymässä tuotteitani suoraan ihmisille. On käsityöläiselle pitkä harppaus mennä ja kohdata mahdollinen asiakas silmästä silmään.

Palaute on kuitenkin ollut rohkaisevaa. Ja suorempaa kuin vaikkapa toimittaja saa – lehtijuttu kun on luettavissa vasta kohtaamisen jälkeen.

– Mikään ei tuo sellaista fiilistä kuin että joku on valmis ostamaan jotain mitä itse olen tehnyt – ja lähtee hymy huulillaan.

Avautumassa ovat omat verkkosivut osoitteessa www.hurinadesign.fi.

Melkein myynnissä Dublinissa

”Käsityöläinen”, Karpiola painottaa. Se on hänen toinen identiteettinsä.

– En ole taiteilija. Teen kaikenlaista, myös niin sanottua taidetta, mutta olen käsityöläinen.

Käsityö, itse tekeminen tai itsetehdyn suosiminen on yhä nouseva trendi. Hiljalleen Hämeessäkin. Esimerkiksi Brittein saarilla innostus ei ole pelkästään kaukaa ihailemista.

– Dublinissa eräs kauppias näki suunnittelemani kravattilaukun olkapäälläni ja kysyi heti, olenko itse suunnitellut ja voisiko samanlaisia saada 50 kappaletta koemyyntiin, Karpiola kertoo.

Sillä hetkellä laukkuja ei ollut tarpeellista määrää, eikä sen puoleen aikaa niiden tekemiseenkään.

Ja se toinen identiteetti? Se on tietenkin toimittaja. Karpiola kuuluu toimittajasukuun.

– Olen jo kuusivuotiaana repinyt Anneli Heräjärven juttuja, hän hymyilee.

– Toimittajan työn ja käsityöläisyyden oleellinen ero on pysyvyydessä. Käsityö kestää noin sata vuotta, ja työ antaa aikaa vetäytyä itseensä, irti sosiaalisuudesta. Flow syntyy käsillä tekemällä.

Työhuoneessa asuu hiljaisuus

Karpiolan työhuone Arx-talossa Hämeenlinnassa pursuilee kankaita ja valmiita töitä. Yhdessä nurkassa on kangaspuut, toisessa saumuri. Mutta ei tässä kaikki. Kotona Hattulassa on lisää kangasröykkiöitä.

– Aika paljon on taloudellisesti kiinni näissä materiaaleissa, Karpiola nauraa.

Hän pitää erillistä työhuonetta kahdesta syystä. Kangaspuut eivät mahdu muualle, ja työhuoneella on aina rauhallista.

– Kotona mietin ja hiplaan, täällä teen.

Mitä Karpiola sitten tekee? Ensinnäkin hän pitää tarinoista. Esimerkiksi baskerit ovat päätyneet hänen laukkujensa materiaaliksi sukutarinan ja inhon kautta. Karpiolan ”paapan” tavaramerkki oli musta baskeri, mutta käsityöläinen itse ei sellaista päähänsä asettelisi.

– Tunne ohjaa tekemistäni. En pukeutuisi baskeriin, mutta toisaalta ne ovat ihanan pehmeitä. Ihmiset hiplaavat ja silittelevät baskerilaukkuja.

Laukuiksi ja huiveiksi ovat päätyneet myös vanhat kravatit.

– Aloin katsoa kuoseja, kaikkia niitä akuankkoja ja muita. Sitten kravatit alkoivat säälittää – niitä lojuu kirppareilla tyyliin ’ota jos tahdot’. Ne ovat kuitenkin silkkiä. Kaikesta voi saada aikaan jotain kivaa, vanhoista patalapuistakin.

Pitää vähän repsottaa

Kravattien, kanavatöiden, vilttien ja baskerien pelastamisessa on myös ideologinen puolensa. Se on Karpiolan osallistumista No waste -liikkeeseen eli jätteiden tuottamisen vastustamiseen.

– Kymmeniä miljoonia kiloja tekstiilijätettä päätyy vuosittain kaatopaikalle. Käytän itse nykyään materiaalina paljon sarkaa ja puran vanhaa ja teen siitä uutta. Kirpputoreilta puolestaan löytyy täysin uusia kankaita, hän luettelee.

Hän pitää sanasta ”käytännöllinen”. Esineellä on oltava tarkoitus.

– Koreilla voi silti. Ennen kaikkea käsityön pitää olla mielenkiintoinen. En pidä symmetrisestä. Kun jokin on vinksin vonksin tai tietoisesti repsottaa, siinä on se juttu. (HäSa)