Kanta-Häme

Hämeenlinnan ortodoksien kirkkoherra Jonas Bergenstad toivoo, että kirkko ottaisi rohkeammin kantaa

Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan vt. kirkkoherra on kokenut ongelmien selvittäjä. Hän vaihtoi kirkkoa, kun pääsi jumalanpalveluksessa pyhän äärelle.
Jonas Bergenstad on vuonna 1906 perustetun Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan vt. kirkkoherra. Kirkollishallitus on päättänyt yhdistää Hämeenlinnan ja Lahden ortodoksiset seurakunnat Helsingin seurakuntaan. Kuva: Pekka Rautiainen

“Lapsuudenkotini ei ollut koskaan uskonnollinen. Lapsuus oli hyvin avarakatseinen ja vapaamielinen, mutta kumpikaan vanhemmistani ei ollut kirkossa aktiivisia.

Vasta opintovaiheessa se heräsi itsessä, ja luterilainen puoli tuli Helsingin yliopistossa. Ortodoksinen kirkko veti puoleensa, kun olin ollut kaksi vuotta luterilaisen kirkon pappina.

Vaimoni on ortodoksi, eli kävimme paljon ortodoksisessa kirkossa ja luin ortodoksista teologiaa. Havahduin siihen, että ortodoksikirkko ja sen oppi ja arvomaailma tuntuivat enemmän omilta.

 

Viimeinen sysäys kirkon vaihtamiselle olivat keskustelut ortodoksipappien ja Helsingin silloisen piispan, metropoliitta Ambrosiuksen kanssa. Ajattelin, että voisin olla myös maallikko, koska nautin jumalanpalveluksista ja kirkossa käymisestä.

Metropoliitalla oli toiset ajatukset. Hän kutsui minut töihin hiippakuntakansliaan, ja siitä se lähti.

 

Jonas Bergenstad kertoo videolla, mitä pääsiäinen hänelle merkitsee:

 

Moni on kysynyt, miksi ortodoksisuus tuntuu omemmalta. Joka vuosi tulee eri vastaus.

Ehkä syvin syy löytyy ortodoksisesta jumalanpalveluksesta. Kun tulin kirkkoon ja jumalanpalvelus alkoi, tuli kokemus siitä, että olen pyhän äärellä. Siihen se aina palaa.

Toki opillisia kysymyksiä on tullut pohdittua. Ortodoksisella kirkolla on laaja ja syvä traditio. Luterilaisuus tuntui sitä taustaa vastan ehkä kapeammalta ja lyhytjänteiseltä. Jäin kaipaamaan kirkon perinnettä, pitkää historiaa ja jatkumoa.

Minun on hirveän vaikeaa pitää jumalanpalveluksia työnä. Ne ovat minulle juhlia ja voimaantumisen paikkoja.

 

Hämeenlinnassa isot kysymykset, eli kirkon kunto ja kavallus, ovat aiheuttaneet paljon ahdistusta ja mielipahaa. Jotkut seurakuntalaiset ovat jo kyllästyneet.

Haasteiden eteenpäin vieminen on ollut työlästä, mutta seurakuntalaiset alkavat olla iloisia siitä, että vihdoin tapahtuu jotain. Niin pitkään on ollut tutkintaa ja selvityksiä, asiat ovat leijuneet ilmassa. Nyt ei tarvitse enää koko ajan murehtia, vaan pääsemme palaamaan seurakunnan perustehtävään.

Myös Lahdessa oli ikävä tapaus, kun huijari onnistui huijaamaan seurakunnalta rahaa. Kirkkoherra joutui jäämään pois. Piispa kysyi, lähtisinkö sinne siksi aikaa, että asiat selviäisivät. Sillä tiellä ollaan.

 

Olen kirkkoherrana vähän profiloitunut pesänselvittäjän tehtävissä, oikeudenkäynneissä ja poliisitutkinnoissa. Moni kauhistelee, mutta sitä puolta ei pidä pelätä. Jos voin olla avuksi seurakunnalle, autan ilomielin.

 

Tärkeintä papin työssä on kyky kuunnella, pysähtyä lähimmäisen äärelle ja antaa hänen asialleen aika ja tila. Täytyy myös olla ammatillisuutta, ettei ota asioita henkilökohtaisesti kannettavakseen eikä vie töitä turhaan kotiin.

Hengellisellä puolella kovimpia paikkoja on ollut, kun nuoren parin lapsi syntyi kuolleena. Ne ovat aina koskettavia hetkiä, kun vanhemmat saattavat lapsensa haudan lepoon. Kysytään ammatillisuutta, ettei heittäydy omien tunteiden vietäväksi, vaikka monesti itsekin herkistyy ja liikuttuu.

Joskus ihmiset pyytelevät anteeksi, etteivät he ole hirveän aktiivisia kirkossa. Ne ovat kivoja hetkiä, kun siitä jännityksestä pääsee yli. Kun ihmiselle jää kokemus siitä, että kirkko kohtaa ihmisen juuri sellaisena kuin hän on.

Ymmärrän huolen siitä, että kirkkojen jäsenmäärät laskevat. Toisaalta emme voi paljoa vaikuttaa siihen, että ihmisiä syntyy vähemmän kuin kuolee. Se on luontainenkin kehitys.

 

Täytyy hyväksyä, ettei kirkon asema ole se, mitä se oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Ehkä kirkot eivät aina uskalla ottaa omaa paikkaansa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Kirkkojen pitää reagoida yhteiskunnan moniäänisyyteen ja ottaa kantaa. Voisimme sanoa rohkeammin näkemyksemme, mutta että olemme myös valmiita keskustelemaan asioita. Uskon, että kirkolla on kuitenkin merkityksensä ja paikkansa.”

Jonas Bergenstad

Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan vt. kirkkoherra ja Lahden ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra.

40-vuotias. Asuu Heinolassa vaimonsa ja kahden kissan kanssa.

Teologian maisteri 2005.

Toimi kaksi vuotta luterilaisena pappina. Ortodoksipappina 2011 alkaen.

Vapaa-ajallaan lukee kirjoja, laittaa omakotitaloa ja liikkuu.

Lyhyet

Luki viimeksi Han Kangin kirjan Ihmisen teot.

Kuuntelee musiikkia laidasta laitaan. Isällä oli aikanaan levykauppa, joten nuoruudesta ovat jääneet 1960–1970-lukujen poprock ja raskaampi rock.

Haaveilee 1600–1800-luvun talosta ja puutarhasta Englannissa meren rannalla.

Pelkää, että aika loppuu kesken. Kahden seurakunnan pyörittämisestä tulee monesti olo, etteivät tunnit ja päivät riitä.