Kanta-Häme

Kesän 1944 torjuntavoitto pelasti Suomen

Sota jättää pysyvät jäljet. Monilla viime sotien veteraaneilla on yhä tarkassa muistissa, lähes askelmerkkejä myöten taistelut, joihin ovat osallistuneet.

Rintamalle hämeenlinnalainen veteraani Esko Paakkala lähti täydennysmieheksi 17-vuotiaana Vaasassa mittauspatteristossa annetun koulutuksen jälkeen.

– Yksikköni oli raskas patteristo 24, niin sanottu Janakkalan patteristo, joka kuului pääasiassa kantahämäläisistä koottuun 5. divisioonaan, joka tunnetaan myös Ilves-divisioonana.

Janakkalalainen Kaino Kauranen oli vuotta aiemmin joutunut väkeen 18-kesäisenä. Hän palveli aluksi täydennyspataljoonan konekiväärikomppaniassa, myöhemmin Ilves-divisioonaan kuuluvassa JR 44:ssä, jossa oli oman pitäjän miehiä.

– Kun miehiä oli vähän, napsahti kahden tunnin vartiovuoro neljän tunnin välein, muistelee Kaino Kauranen asemasotavaihetta. Talvella oli kylmä. Kylmyys hiipi jaloista, jalkarätit olivat ohuet ja kuluneet.

Vangiksi joutumisen vaara oli jatkuva, naapuri yritti lassollakin siepata.

– Sama oli mielessä itselläkin, elävänä saadusta vangista sai kuntoisuuslomaa.

Tulimyrskyt Syvärillä ja Tuulosjoella

Tulimyrsky Syvärillä Lotinanpellon alueella alkoi aamuvarhaisella 21. kesäkuuta 1944.

– Vihollinen aloitti hyökkäyksen savuverhon suojassa. Sitä tukivat tykistö ja pommi- ja maataistelukoneet, joita ilmassa oli satoja. Janakkalan patteristo ampui sulkua ja sai vihollisen joukoissa suurta tuhoa aikaan, Esko Paakkala muistelee Syvärin suurtaistelun kulkua.

Toinen tulimyrsky odotti Tuulosjoella, missä vihollinen teki maihinnousun 23. kesäkuuta.

– Sekavana joukkona yritimme toivottomassa tilanteessa työntää vihollisen raskaasti aseistetut joukot takaisin. Pystykorva ja raskas kanuuna eivät olleet parhaita lähitaisteluaseita. Takana oli kolmen vuorokauden rämpiminen soiden keskellä ilman unta. Pahimpaan nälkään haukattiin vanikkaa laukusta.

Paakkalan viereltä haavoittui hänen esimiehensä, kapteeni Anders Kuusterä, samoin pienen matkan päässä ratapenkereellä patteristoupseeri, Mannerheim-ristin ritari majuri Osmo Laakso. Molemmat miehet olivat tunnettuja hämeenlinnalaisia vaikuttajia.

Pellit kiinni Nietjärvellä

Heinäkuun 15. päivänä kello 8 taivas repesi Nietjärvellä Laatokan Karjalassa.

– Vihollisen tykistökeskityksen ilmaan nostattama savi ja pöly pimensi auringon. Tietä myöten tuli tankkeja meitä kohti, ilmassa oli satoja lentokoneita. Räiske oli niin kovaa, ettei vierustoverin puhetta kuullut, eikä vuorokauden aikoja toisistaan erottanut. Omakin tykistö jauhoi yhtä mittaa, Kaino Kauranen kertoo Nietjärven suurtaistelusta.

Viimeinen vyörytys 16. heinäkuuta alkoi tuli-iskulla vihollisen asemiin ja eteni äärimmäisen hitaasti, 300 metrin matka vyörytystä juoksuhaudassa vei viisi tuntia.

– Vainajia oli kasoittain ja vihollinen lähestyi juoksuhautaa myöten. Meitin porukka, Ilves-divisioona oli vyörytyksessä mukana yhdessä 15. prikaatin, JR 45:n ja JR 44:n kanssa. Etenimme konepistoolien ja liekinheittimien kanssa metri metriltä, kunnes iskuryhmät saivat kosketuksen toisiinsa.

Taistelu päättyi 17. heinäkuuta, U-asemassa oli saatu torjuntavoitto.

– Takana oli kolme viikkoa kestänyt marssi ja taistelut. Lähimmät kolme vuorokautta oli taisteltu vaistonvaraisesti, syömättä, nukkumatta.

– Tunteille ei siinä sijaa ollut, ei edes kuolemanpelolle. Suomalainen totteli, kun oli saanut käskyn taistella. Voitto suurtaistelussa vaikutti ratkaisevasti tilanteeseen Itä-Karjalassa ja pelasti isänmaan miehitykseltä, Kaino Kauranen tilittää. (HäSa)