Kanta-Häme

Kevättä odotellessa fiilistellään autotallissa

Kiharat. Afrokiharat – säkkärät, jotka eivät pysy aloillaan – ovat olleet Kirsi-Maria Jokisen tavaramerkki pienestä pitäen.
 
Hiuksiin kiteytyy Jokisen elämä. Lapsuuden kurittomista hiuksista Jokinen on tehnyt tavaramerkkinsä. Hiukset ovat valttikortti töissä ja vapaalla.
 
Pienenä Jokinen haaveili kampaajan urasta. Hän haki ammattikouluun monta kertaa, muttei päässyt, koska keskiarvo ei ollut riittävä.
 
Jokinen opiskeli laitoshuoltajaksi ja työskenteli siivoojana. Äiti huomasi kuitenkin yksityisen parturi-kampaamokoulun, ja patisti tytärtään ottamaan lainaa ja menemään kouluun. 
 
– Se oli elämäni kohokohta, kun olin koulussa ja elin unelmaani todeksi. 
 
Jokisen elämässä monikaan asia ei ole tullut helpolla. Kuukauden koulunkäynnin jälkeen, hänelle tuli valtavia päänsärkykohtauksia, ja persoonallisuus muuttui. Diagnoosi oli murskaava – aivokasvain. 
 
– Ajattelin, että enhän mä nyt voi kuolla, kun on se koululainakin maksettava pois. 
 
Muutaman päivän kuluttua diagnoosista Jokisen pikkuaivoista leikattiin kasvain. Toivuttuaan ja kuntouduttuaan Jokinen palasi opiskelemaan kutsumusammattiinsa.
 
– Olen miettinyt, mikä kaiken tarkoitus on. Ehkä on joku syy, että saan elää. Ainakin arvostan elämääni ihan täysillä. Olen saanut tehdä nyt unelmatyötäni 12 vuotta ja rakastan jokaista työpäivää.
 
Muutama vuosi sitten Jokinen tuli rappuset alas, ja jalkapöydästä murtui luu. Silloin hän huomasi, että yrittäjällä pitää olla kunnon vakuutukset. 
 
Pääsiäisenä 2014 rysähti taas. Jokinen hyppi kaverinsa lapsien kanssa trampoliinilla, ja polvi sanoi pam. Hän teki töitä, vaikka polvi oireili. Magneettikuvissa kävi ilmi, että polvi oli vaurioitunut pahoin. Kun leikkaus epäonnistui ja jalasta vaurioitui hermo, sairausloma kesti muutaman kuukauden sijaan puoli vuotta. 
 
– Se oli ihan kamalaa. Asiakkaat ovat kuin perhe. Pitkä sairausloma oli isku vasten kasvoja, kun jouduin olemaan kuin etena himassa. 
 
Salama-koira kuitenkin nautti, kun ”äiti” oli kotona. Sairausloman aikana Jokinen leikkasi Salamalle otsatukan, jotta koira näkisi jotain. 
 
– Täytyyhän sen näyttää kampaajan koiralta. Sitä paitsi oli pakko kokeilla, osaanko enää mitään.
 
Viime syksystä asti Jokinen on taas tehnyt töitä. 
 
– Kun pääsin töihin, heräsin taas henkiin. 
 
Rakkaus työhön syntyy asiakkaista. 
 
– Olen ihmisrakas tyyppi ja tykkään tehdä hienoja hiuksia. Oikeastaan kaikkien asiakkaiden kanssa olen tosi läheinen. Pystyn olemaan myös hiljaa. 
 
Jokinen kutsuu itseään moottoriturvaksi. Puhe sinkoilee sinne tänne. Useimmiten se päätyy tavalla tai toisella hiuksiin tai sitten isään.
 
Jokisen ollessa 16-vuotias hänen isänsä kuoli Alzheimerin tautiin vain 52-vuotiaana. 
 
– Olin isän tyttö. Olisi ollut kiva, jos isä olisi saanut seurata elämääni pidempään. 
 
Jollakin tavalla hän on nyt isän jalanjäljissä, sillä isä toimi yrittäjänä automaalarina. 
 
Jokinen taas on vuokratuoliyrittäjä ja todella kiinnostunut autoista. Unelma oli saada oma projektiauto. 
 
Yhdeksän vuotta sitten Jokinen osti Mazdan. Autoa rakennuttaessa kului neljä vuotta. Nyt unelmien menopeli nököttää autotallissa ja odottaa teidän sulamista. 
 
– Talvi on rankkaa aikaa, kun ei pääse ajelemaan. 
 
– Suunnittelin koko auton itse. Mulla on ollut aina näkemys ja luotan omaan makuuni. 
 
Auto valmistui vuonna 2010 ja sen jälkeen Jokinen on paistatellut muun muassa autoalan lehdissä ja voittanut muutamia pokaaleja. 
 
– Ikinä en enää lähde sellaiseen projektiin, mutta olen ylpeä, että tämäkin tuli tehtyä.
 
Jokinen hiplaa rastojaan. Hän haaveilee, että ehtisi vielä tehdä kaikenlaista. 
Mitä Jokinen sitten tekisi, jos voittaisi lotossa?
 
– En lopettaisi töitä, vaan rakennuttaisin Suomen upeimman kampaamon. Visio on jo valmiina, raha vain puuttuu. Kyllähän mä omasta liikkeestä haaveilen, mutta en ehkä uskalla ryhtyä siihen. (HäSa)
 

Päivän lehti

29.11.2020

Fingerpori

comic